Erään tapauksen muistan selvästi ja ihmettelenkin miten se onkaan jäänyt mieleeni. Vuotta en muista tarkkaan mutta omat lapseni oli kuitenkin aika pieniä, ainakin 23-25 vuotta on kulunut. Edesmennyt ystäväni suri oman veljen lapsensa onnettomuutta, ja oli jopa kertonut minulle tästä.

Ystäväni järjesti juhlat johon meidätkin oli kutsuttu. Paikalla oli myös kyseinen pariskunta. Nainen istuu koko ajan sohvalla kun muut seisoo juttelemassa keskenään , illan mittaan useat oleskelevat pihalla , syödään ja juodaan. Ihan asialliset juhlat mihin kuuluu alkoholiakin.

Muistan jo pienenä aina huomanneeni ns. ulkopuoliseksi jääneet ja olen jo silloin yrittänyt saada heidän olonsa mukavaksi. Mutta nyt tiesin, että tämä on se äiti joka menetti lapsensa. Tervehdin tottakai häntäkin , vaikka tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Taisin jotain puhua, mutta en muista kaikkea tarkkaan. Sen muistan miten kiersin taloa ja pysähdyn lasivitriinin eteen ja näen kuolleen pojan kuvan.

Muistan tunteen , koska tuli sellainen olo etten kehtaa jäädä sitä katsomaan, koska nainen istui sohvalla ja näki minut koko ajan, mikäli siis edes katsoi minua.

Jotain siis olen puhunut, mutta vastaukset ovat olleet jotain sitä luokkaa että on vaan vastattu ja olen ymmärtänyt ettei vastakaikua tule.

Toinen muistikuva oli pihalta missä miehet seisoo, osa kai hieman enemmän alkoholia nauttineita. Lapsen isä sanoo miehelleni että pahin mitä voi tapahtua on lapsen kuolema. Hänellä oli suuri tarve puhua asiasta , mutta itse olin vaan sivustakatsoja ihan jo siksi että kyseessä oli ns. äijien jutut ja seisoinkin jopa sivumalla.

Muut jopa pelleili siinä ja ihmiset muodosti pieniä ryhmiä, kun toiset seisoo sivuummalla katsomassa näitä ns. pellejä. Musiikki soi ja vietetään ns. iloiset juhlat.

Enpä olisi ikinä uskonut että oma kellomme tikittää ja että vielä tulee päivä kun palaan ajatuksissani tähän tapahtumaan. Palaan asiaan kun hyvä ystäväni on jo kuollut , sekä muistoihin tämän lapsen äidin ja isän suruun.

Vuosia menee ja tulee ystäväni hautajaiset. Istumme muistotilasuudessa sattumalta samaan pöytään näiden samojen vanhempien kanssa jotka silloin suri omaa lastaan. Silloin meidän kello on jo tikittänyt loppuun, en tiedä yhdistikö he heti kaiken, kunnen muista tästäkään tarkasti kaikkea.

Muistan vaan katsoneeni miestä joka on haudannut lapsensa ja nyt oman siskonsa. Heille on syntynyt lapsi koska lasten lukumäärä on kasvanut. Kumpaakaan en näe itkevän ainakaan. Touhuvat juuri samalla tavalla kuin mikä tahansa perhe jolla on lapsia mukanaan tilaisuuksissa. Miten kornia, tapaat ihmiset kaksi kertaa tai kolme kertaa elämässäsi (yksi kerta oli häät), ja aina kaiken yhdistää lapsen kuolema.

Ihmisethän on luonnostaankin erilaisia joten vaikkei kyse olisikaan ollut tämä yhdistävä tekijä , he ei välttämättä olisi ottanut kontaktia meihin sen enempää kun nyttenkään.

On liian helppoa aina ajatella asioita vaan omasta näkökulmastaan, jolloin helposti tulee myös ajatelleeksi että kaikki ihmiset ajattelee juuri niin kuin minä teen. Näin se ei onneksi ole. Onneksi siksi että koen ainakin itse ajattelevani liian paljon ja tottakai suruanikin.Liian raskasta, aivan liian raskas elämä , enkä suo tätä kenellekään, vaan toivon että löytyy joku oikopolku mitä kautta muut lapsensa menettäneet voisi kulkea, ja se kai taas on se syy , miksi tässä jälleen kerran naputan konettani.

Moni voi taatusti pitää minua, hulluna, suruun takertuneena, sairaana, viisaana, lohtua tuovana ja vaikka mitä eri vaihtoehtoja.

Tässä kohtaa kai pitää sanoa että olen vaan ihminen , enkä voi kun kertoa oman tarinani, omat päätelmäni , omat kokemukseni. Lukijan pitää vaan antaa minulle anteeksi jollei mikään ajatus vastaa teidän omianne, jollei mikään asia kolahda tai vastaa mitään omia arvojanne. Varsinkin he jolla kaikki on hyvin, eli ei omaa kokemusta omaavan, on ymmärrettävä se että olen minäkin ollut se sama ihminen joskus, ja silti olimme silloinkin omia persooniamme omine mielipiteinemme, asioista ja kokemuksista.

Muuta en voi kun jatkaa kirjoittamista jotta muistaisin kaiken, ihan jokikisen mahdollisen asian mitä vaan keksin , ja jälleen hämmästyn kun aamulla herään ja tuntui että luojan kiitos ei ole mitään sanottavaa. Ja hupskeikkaa, pimpelipom, älä unta näe että saisit vapaapäivän.

Juuri eilen ajattelin että se suurempi voima , se joku joka oikeasti ohjaa tätä balettia antoi minulle vapaapäivän. Mutta ei, taas se sieltä tulla tupsahti, ja kokemuksesta tiedän että aivoni alkaa tuottamaan tekstiä ja ajatuksia mitkä jo luulin unohtaneeni. En enää laita  otsikkoa ensin, koska useinmiten en edes tiedä kun yhden nanomurusen, mistä alan kirjoittamaan. Se muru voi olla hyvinkin epäolennainen kokoniasuudesta joka on lopputulos, joka hämmästyttää minua kerta toisen jälkeen.

Hämmästyn miten teksti vaan valuu sormistani, eikä pysähtynytkään siihen kohtaan missä näen naisen sohvalla istuen siellä juhlissa.

Joten kiitos Matias ( pakko nimetä joku ylempi voima).

Pointtihan piti olla se, että miten minä kohtelin naista silloin. Tänään oivallan että nyt minun pitää kysyä itseltäni, miltä minusta tuntui silloin, pakeninko tilannetta, pelkäsinkö kohdata lapsensa menettäneen naisen? Teinkö kaiken  oikein? Mitä olisin voinut tehdä enempää, kun  muistan haluneeni tehdä? Halusinko että hän avautuu minulle, juuri siinä kohtaa?

Apua, miten helppoa onkaan neuvoa muita ei lapsensa menettäneitä ja ymmärtävänsä juuri tällä hetkellä olleensa ihan samassa tilanteessa ja tunnustavan itse kaiken tavallaan. Olen oikeasti ollut se, nyt ajatelleen, syytön ihminen, joka ei ollut kohdannut vastaavaa.

En pelännyt kohdata naista, mutta tapaamiseen tuli varovainen lähestyminen, kuin tunnustelleen. Siinä oli tunne että jos hän haluaa avautua , olisin kuunnellut. Sitä en tiedä olisinko niin toivonut. Mutta tiedän etten olisi paennut ainakaan. Ehkä olisin voinut kertoa että tiedän tapahtuneesta ja että olen pahoillani.

Kaikki tuli juhlimaan, ja sekin on vieraana hiukan ristiriitainen tilanne , vaikka tiesin tämänkin pariskunnan tulleen vasta kun itse saavuin.

En ainakaan koe että pakenin, enemmänkin koen että vaistoni sanoi ettei tämä ihminen halua puhua. Oman kokemuksen jälkeen ymmärrän että juhla ei vaan ole juhla heti oman lapsen menettämisen jälkeen.

Vaikka tuska taatusti oli yhtä kova molemmille , ulkopuolisena oli helpompi ymmärtää isää joka oli avoin ja jolla oli tarve puhua ja kertoa omasta menetyksestään.

Noloa tunnustaa , mutta oli tavallaan helpotus etten tuntenut heitä sen enempää, ihan jopa jälkeenkinpäin ajateltuna. Ei tavallaan ollut velvollisuus puuttua tilanteeseen. Olihan juhliin saapuminenkin jokaisen oma valinta.

Tänään pystyn samaistumaan heihin paremmin. Ymmärrän että naisen päässä pyöri vaan tuhatta ajatusta siitä että tässä kaikki juhlii ja minä olen menettänyt lapsen.Miten moni asia tuntuikaan hänestä turhalta, ehkä merkityksettömältä. Miten hän ehkä halusi osallistua kohteliaisuuttaan juhliin, niin kuin minkäin halusin kunnioittaa hyvän ystävni juhlaa olemalla läsnä, ja ottaa kutsu vastaan.

Onneksi ajattelematta asiaa sen kummemmin olen aikisemmin kirjoittanut ja puolustanut heitä jotka ei vastaavaa ole kokenut. He todellakin on syyttömiä siihen että lapsemme kuolivat. He ovat syyttömiä siihen että meillä on kurja olla, he ovat syyttömiä siihen ettei heillä ole sama kokemus.

Surevalle sanon.

Antakaa itsellene anteeksi jos olette jonkun mieltä pahoittanut. Ymmärtäkää itseänne kun aika on kulunut, että yhtä syytön kun he jolla ei samaa kokemusta ollut, olette tekin. Te ette voinut tietää miltä tuntuu mennä juhliin kun kaikki oli liian aikaisin. Te olette syyttömiä siihen että kuolema väsytti teidät loppuun. Te ette todellakaan valinnut tällaista elämää. Jos suru on tuore, ja kaikki nämä tilanteet vasta edessä, muistakaa että kohtaamisia, sanomisia , ilkeitä ihmisiä, hyviä ihmisiä, pelokkaita ihmisiä voi tulla missä vaan vastaan ja kaikkea ei vaan voi ennakoida. Kukaan ei ole mestari tällä tiellä ja jotain asioita vaan tapahtuu. Lohdullisinta mitä keksin on kai se, että mikään, mitä tulee taphtumaan ei kuitenkaan voi olla surullisempaa kuin se, mikä on jo tapahtunut.

On vaan hyväksyttävä asioita kun on se oikea aika, koska keskellä suurinta kaaosta ja surua mikä vallitsee ei pysty ajattelemaan kovinkaan järkevästi tai niin että se lohduttaa omaa itseään.

Itse opin tai otan oppia vasta vuosien jälkeen. Olen ottanut turpaani monen monta kertaa, keräänyt kokemuksia laidasta laitaan.

Yksitoista vuotta on kuitenkin yksitoista vuotta. Jos on menettänyt lapsen voisi kuvitella että kaikki on hyvin, tietää mistä puhuu, on hyväksynyt tapahtuneen, on vaikka mitä ns. positiivistä tapahtunut.

En haluaisi viedä toivoa keneltäkään, mutta kai sekin kertoo jotain että edelleen istun tässä kirjoittamassa vaikka on yksitoista vuotta kulunut. En siis herää joka aamu iloisena ja katso tätä maailmaa aina hymyssä suin. Mutta toki myönnän että paljon , paljon hyviä asioita todellakin on tapahtunut. Se ei poista ikävää, se ei poista asioita mitä en edelleenkään allekirjoita. Olen itkenyt tänäkin vuonna, on ollut haikea olo, on valitettavasti samoja tunteita kun silloin kun asia oli uusi.

Mutta minulla on elämä, haluan elää, ja näen toden totta monta asiaa uusin silmin kuoleman jälkeen. Vasta nyt pystyn aajttelemaan asioita monelta eri näkökannalta.

”Unohda mennyt ja elä tätä päivää kuin se olisi viimeinen.”

Hmm..paitsi etten halua unohtaa mennyttä. En edes pystyisi. Mutta turhat asiat, kuten ne asiat mille en mitään voi, mitä tapahtui kuoleman jälkeen voin unohtaa. Voin unohtaa se mikä ei vahvista minua ihmisenä. Voin unohtaa kohtaamisia mitkä ei onnistunut. Lastani en voi unohtaa, enkä todellakaan sitä halua. En halua unohtaa hänen lapsuuttaan, tai mitään joka liittyy lapseni historiaan. Ja tämän vannon, että niin kauan kun minut luokitellaan suht terveeksi, en unohda.

Sama kun kohtaat ihmisiä joka ei anna minulle mitään, tai mitkä kerta toisen jälkeen saa pahan olon. Kun tunnet ettei kaikki ole rehellistä ja rehtiä. Unohda. Älä pidä heitä elävänä edes mielessäsi, vaan unohda. Jollei pysty antamaan anteeksi, miksi pilata elämäsi edes ajattelemalla heitä? Meillä on yksi elämä täällä maan päällä, tee siitä niin hyvä kun voit. Minusta se ei ole edes epäreilua tai mitenkään väärää. Ethän voi kaikkea tehdä tai huomioida elämäsi aikana. Ei vaan riitä aika. Ajattelen niinkin julmasti että yhtä lailla se ihminen voi oikeasti kuolla, niin miksei sitten vaan omassa päässäni.

On ihan turhaa haaskata energiaa mihinkään pahaan, kun elämä muutenkin on lyhyttä, keskity olennaiseen. Suru vie jo paljon aikaa elämästämme joten minusta olemme kyllä ansainneet kaiken hyvän mitä irti saa.

Kun miettii ihmisiä jotka valittaa kaikesta. Aamusta iltaan kirotaan sitä sun tätä. Olen asunut kerrostalossa ja siellä tavannut sellaisia jotka tuskin edes tervehtii. On valitettu vaikka mistä. Sitä vaan tuli miettineeksi miltäköhän sellainen ihminen jaksaa edes elää? Miltä mahtaa tuntua elää elämää mihin ei mahdu mitään iloa tai hyvyyttä.

Olen myös miettinyt niitä ihmisiä kun jo pelkkä ajatus saa mielikuvan ihmisestä joka melkein aina hymyillee. Hän joka aina on valmis auttamaan, joka nauraa asialle mitä itse pidät ärsyttävänä.

Kallistun enemmän siihen että haluan olla ja elää mieluumin niin että osaa nauttia elämästäni. Kukaan ei voi minua siihen pakottaa, kukaan ei taio sitä minulle. Sen osion minun pitää itse suorittaa, ja pyrkiä siihen. Sen voi tehdä vain minä itse.

No se siitä ja nyt ehkä aloitan maalaamaan taulun johon tarvitsen hyvän idean. Aihe on se jonka pitää olla palava ei väkisin keksitty. Fiilis pitää olla oikea, pitää olla aikaa.

Aikaa on, aihe on, fiilistä ei siltikään oikein ole, mutta olen kiitollinen siitä että on ajatus, kun sen aika on.

Miten minusta tuntuukaan että ideoita kyllä riittää mitä tekiksin, mutta toteutus jää useinmiten ajatukseksi. No näin se nyt vaan on. Sitten vaan otsikkoa keksimään ja katsomaan miten tämä päivä tästä kehkeytyy.

Hyvät yllätykset olisi kivaa vastaanottaa.