Pojan käynti merkitsee todella paljon ja mietin häntäkin yhtä paljon kun Matua. Mietin miten onnekas olen että oikeasti voin soittaa jos siltä tuntuu. Soittaisin kai enemmänkin, mutta haluan hänelle niin normaalia elämää kun mahdollista. Ajatuksissa on kuitenkin aina että jos käy samalla tavalla kun kävi Matun kanssa , ajattelin häntäkin silloin ja hänen parastaan. Pramepi kunnei mieti.

Kun olin kaupassa päätin ostaa hänelle ruokaa koska nyt vielä opiskelee ja siinä sitten ostin sellaista mistä on eniten hyötyä ja saa paljon ruokaa pidemmäksikin aikaa. Tottakai valitsin myös hiukan hänen herkkuja, kuten aurajuustoa ja pekonia. Tajusin vasta nyt että olen unohtanut sen ajan heti Matun kuoleman jälkeen kun aina luin tuoteselosteet tarkkaan. Enään ei tarvitse miettiä sisältääkö joku keksi pähkinää. Ja silti luin niitä vaikka poika oli kuollut. Eilen en lukenut.

Keväällä mietin aina miten Matun silmät olisi voinut. Enää en toivo sadetta keväällä, sade joka puhdistaisi puut siitepölystä. En kiroa pujoakaan. Pitäisi kai tuntea helpotusta, mutta minä tavallaan ikävöin niitäkin huolia.

Minulla jolla aina oli silmätippoja ja antihistamiinia.

Hitsit minulla on ikävää sitä poikaa.

Katsoin eilen poikaani joka on kasvattanut parran. Mistä niin paljon hiuksia ja partaa voikaan kasvaa kun vertaa meihin. Molemmilla ohuet hiukset. Ajattelin että hän on oikeasti jo aikuinen, vaikkei se siltikään tunnu siltä. Mutta miten hän itse mahtaa kokea sen, että vieläkin pidän häntä lapsena. (no enkai nyt silleen lässytä, mutta huolehdin )Mietin etten koskaan saanut nähdä miltä Matias olisi näyttänyt samassa iässä kun poika on nyt. Jotenkin minusta tuntuu että Matu ois ollut ikuinen pojanviikari, joka ei ois sillai aikuistunut kasvoistaan. Voi elämä miten ottaa päähän, jos oikeasti kuolemalla ei ollut joku merkitys, jos se oikeasti oli vaan onnettomuus, joka johtui jostain typerästä, kuten nukahtaminen. Kaikki teemme virheitä, mutta pitääkö siitä maksaa hengellään? Tulen kai hulluksi jos alan miettimään liikaa muita vaihtoehtoja kun jo olen iskostanut päähäni. Ja ainahan minä niihin kallistun kuitenkin.

Eilen hain pojalle myös vanhoja pelejä kaapeista. Löysin Matun kengät. Mietin miksi niitä säilytän, toisaalta mitä väliä vaikka ne siellä kaapissa on. Hulluinta on että mietin mitä poika tekee aikanaan valokuvilla , Matun adresseilla, kengillä ja vaatelaatikoilla . En vaan kai kestä sitä ajatusta ettei joku tavarakin menettäisi merkityksen kun kuolen.

Pelottaa jos poika ei kerro omille lapsilleen veljestään. Tai ettei pitäisi veljensä muistoa elävänä. Entä jos poika kieltää kertomasta hänen lapsilleen Matusta. Miten hitto voisin elää sen ajatuksen kanssa etten voisi kertoa heille. Niin ja siis JOS hänestä tulee isä. Jos Matu eläis, olisin jo isoäiti, siitä olen varma.

Ajatuksia vilisee koko elämäni aikana , se on varma , nyt yritän vaan tarttua niihin , jotta pystyisin kokoamaan kaikki hulluimatkin ajatukseni, josta ehkä voi olla jollekkin apua tai asia johon voi samaistua.

Onhan se hullua miettiä mitä sitten kun kuolen ja surra sitäkin tavallaan etukäteen. Silloin ainakin oma äitini kuolisi, kääntyisi haudassaan koko kuolemansa ajan. (ei noin voi sanoa, mutta eihän kuollut elä )

No äiti on elossa mutta hyvin kiintynyt tavaroihinsa. Toivon että hänellä iskee joku ahaa elämys ja lahjoittaa sen mitä haluaa. Kyselikin jo jospa pitäisi jakaa jotain jo. Minun ja veljen kesken sekä meidän lasten .

Kun oikein mietin, en kylläkään keksi yhtään mitään tavaraa mitä ilman ei voisi olla. Tottakai haluan silti jäättää jonkun tavarankin muistona äidistäni. Enemminkin kai toivon että mahdolliset lapsenlapset olisivat persoonallisia ja läheisiä minun ja mieheni kanssa. Hemottelisin taatusti niitä. Minusta siinä ei olisi mitään pahaa, koska se jättäisi heille myös kivoja lapsuusmuistoja , ja nehän on yksi perusta lasten elämään. hemottelu ei ole vaan materiaa. vaan oikeasti haluaisin tehdä miljoonaa asiaa heidän kanssa. Viedä uimaan, maalata tauluja, kulkea metsässä, käydä Matun haudalla, istuttaa kukkia, katsella merta, istua nuotiolla, nukkua saman peiton alla ja lukea satuja. Keksiä juttuja. Mutta ainakin on haaveita.

Onneksi ei tarvitse itse miettiä tuleeko niitä vai ei ja jos, niin koska 🙂 Onneksi voin sanoa, vaikka vuosien aikana olen miettinyt koska ne lapset oiekasti kasvaa aikuiseksi. Nyt ainakin tuntui siltä että ehkä voi jo sanoa olevansa voiton puolella. Sen verran järkeviä ajatuksia on pojalla ollut , etteä voisin melkein jo unohtaa murehtimisen.

Onni on myös se, että sentään jo on toiveita.

Pitäisikö jo alkaa miettimään omia murheitani. Olen hakenut muitakin työpaikkoja, mutta jo nyt tiedän etten ole pettynyt jollen saa niitä. Hullua, olen kun kippari uppoavassa laivassa. Minä vaan tiedän ettei ole helppoa löytää uutta paikkaa joka antaa henkisesti sen mitä tarvitsen. Miten minulla vaan on sellainen olo, että olisin ansainnut kivan työn. Nykyisesssä saa olla mikä on, kivaa huumoria, tunnet paikat, tiedät mitä voit tehdä kysymättä, ei suurempia nipoja..ei hitto..surullista.

Oikeasti hei..nyt ois lottovoitto poikaa. Voisin auttaa siellä ilmaiseksi. Tänään oli kivaa ja tein kaikenlaista kivaa , ei kylläkään jäänyt luppoaikaa, mutta olin niin pirun tyytyväinen itseeni. Ainakin voi maata täällä hyvällä omatunnolla sängyssään. Alkaa kai ottamaan päähän ainaiset erot , ja ikävät. Oisihan se tylsää olla tylsä työkin. En vaan kestäisi, ja jos vaan väkisin, niin miten voit yrittää nauttia elämästään täysillä. Pakkohan mulla on saatava olla hauskaakin tässä elämässä. Mitä järkeä elämälläni muuten olisi. Tai stten on ylitettävä itsensä ja otettava riskejä taas.

Mä en vaan suostu hukata elämäni..en vaan voi