Herään ja ensimmäisenä mietin omaa elävää poikaani, eilistä ja tietenkin Matiasta. Se joku haikeus leijuu täällä edelleen, mutta myöskin se valtava rakkaus mitä tunnen eilistä kohtaan kun poika kävi. Kiitollisuus siitä että hän yleensäkin tuli käymään , vaikka niin on aina tehnyt isänpäivänä. Poika laittoi jo edelliskerralla tietokoneeseeni putsausohjelman, ja sanoin että joudun aina johonkin mainossivuille kun yritän, ja jälleen kerran hän näytti ja kas kumma se meni juuri niin kuin kuuluukin. Putsatessa tuli Matun kuvia esille sieltä sun täältä. Niitä ei saa putsata pois missään nimessä. Tosin oletan että kuvat on tikulla, osahan on facessa, taisin ostaa ulkopuolisen kovalevynkin.

Mietin niitä nuoria lapsia ketä on kuollut muutamien vuosien sisällä, miten onnekkaita ainakin heidän vanhempansa on, koska mahdollisuus saada kuvia on paljon suurempi kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten. Kuvia kunnei omasta lapsesta ole koskaan liikaa. Onneksi tämä on aika kun tekniikka on mennyt eteenpäin ja meillä on suuremmat mahdollisuudet löytää lapsistamme vidopätkiä jossa kaiken lisäksi voi kuulla äänen. Ääntä minä en ole saanut talletettua kun vaan niistä harvoista vhs videoista mitä otin kun pojat oli pieniä.

Mistä muusta me puhumme  kuin siitä, miten pelkäämme unohtavamme lapsemme, tai miten kaipaamekaan heidän ääntään.

Nyt meillä on mahdollisuus tallettaa ääniä kuvien kera. Miettikää miten asiat oli 150 vuotta sitten. Hyvä jos oli edes yksi kuva olemassa.

Tänä päivänä kun seuraan monien nuorten elämää jotka on kaverilistallani,  poseerataan tämän tätä. Mikä onni jos jotain sattuisi.

Poistelin eilen puhelimestani monta videopätkää, koska olen sitä ikäluokkaa joka ei oikein pidä hyvänä asiana tallettaa mitään pilveen. Mitä siitä jos nyt jonkun koirankuvan sinne laitan, mutta en vaan koe mukavaksi ajatukseksi tallettaa henkilökohtaisia kuvia perheestäni.

Kun mietin kirjoitustani juuri nyt , tuli mieleeni miten tekniikka jo minun eläessäni on harpannut huimasti eteenpäin ja mielessäni näen miten ehkä lapsenlapseni nauraa jo sitä kun puhun tikusta. Lapsenlapset jotka ei tietäisi mikä on tavallinen kasettisoitin.

Tästä kaikesta sain siis kuningasideani jonka aijon toteuttaa, tästä elämästä mitä on jäljellä, ja kuka sen tietää kuinka paljon sitä loppujen lopuksi on.

Voin kuvitella miten joku ajattelee minun miettivän melkeinpä työkseni. En koe sitä niin. Tokihan myönnän useinkin syventyväni ja tavallani jalostavan ajatuksiani eteenpäin, mutta pääasiassa ajatukseni vilisee siinä missä muillakin. Ehkä ajatus on niin arkinen normaali juttu , niin kuin tietenkin on, mutta ainakin itse tartun usein näihin arkisiin sponttaaneihin ajatuksiini, niin kuin juuri hetki sitten, ja miten minulla onkaan sellainen ajatus että se ei ole ollenkaan huono juttu 😀

Tämänkin kirjoitin siksi etten unohda sitä kungingasideaani ja kun kerran kirjoitan blogia , sain niin kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla..eipä juuri nyt muuta.