Aamu alkoi sillä että linjaauto jäi mäkeen kiinni ja itse ajelin kieli keskellä suuta, eli lunta on tullut ja tiet liukkaita. Kauhistun aina kun joku ohittaa ja vauhtia on aivan liikaa keleihin nähden. Mutta näinhän se menee, elämä on turvallista niin monen mielestä. Mietin kaksi kertaa menenkö lyhyempää reittiä joka 7 asteen ala ja ylämäki, koska mietin entä jos jään puolenväliin, menen kuitenkin ja pääsen turvallisesti perille. On asioita mitä mietin ja jotka vaan ärsyttää, ja saan taas tehdä töitä itseni kanssa. Onneksi kaveri laittaa viestiä.

Iltapäivällä suuntaan siis kodin kautta laittaakseni koirille ruokaa. Teen jauhelihaparsaherne sekoituksen koirille ja syötän ne. Kaivan talviratsastushousut kaapista ja ihme kyllä ne mahtui hyvin jalkaani. Villasukat ja pilkkisaappaat jalkaan , pipo päähän ja menoksi. Mietin kuinka viisas päätös tämäkin taas on koska lunta turpruaa ja tie on melko luminen. Pääsenkö kotiin onkin eri asia.

Kurvaan erittäin lumiseen pihaan ja käännän autoni valmiiksi oikeaan suuntaan. Kaveri kurkkii oviaukosta ja pyytää kahville. En ole koskaan ollut mikään innokas kahvinjuoja joten sanon että jään ulos.

Menen katsomaan pikkuvarsoja jotka ei kumpikaan uskalla ottaa mitään kädestäni, en vaikka lopulta menen kaverini kanssa karsinaan. Pidä marjas , olet pelottava, ei keksiä eikä edes tavisleipä kelpaa. Noh olkaa ilman sitten , ja suuntaan isojen poikien luokse. Minulla on edelleenkin niitä kuivattuja karpaloita mitkä joskus ostin karkin sijaan, ja takaan ettei ne kyllä mitenkään vastaa karkkia.

Pojat tiesi jo että ne vasta herkkua onkin ja kolme isoa päätä kerjää marjoja ja muita herkkuja mitä löytyi taskustani. Pojat nyppii takkiani ja välillä joudun häätämään heitä kauemmaksi , koska innostus on jotain sanoinkuvaamatonta. Nauran ihan hulluna niiden innostusta, olen todellakin suosittu mimmi tänään. Tunnistan lempimussukan jo huulista. Sen turpa ja huulet on kaikkein napakaimmat kättä vasten kun he hamuilee nameja kädestäni.

Sitten karsinat, jossa olen lähinnä perässähiihtäjänä. Putsplank ja viisi karsinaa on putsattu. Kaveri kysyy joko kahvi maistuu tai hoidetaanko kaikki loppuun. No eipä tarvitse kysyä kahta kertaa. Tottakai hommat tehdään ensin joten sitten tuorepaalien kimppuun.

Juttua riittää ja yksi keskustelunaihe saa meidät molemmat nauramaan niin paljon että vedet tulee silmiimme. Kaveri seisoo kuteissa joissa on enemmän kuraa kuin puhdasta kangasta näkyvissä ja kaiken kruunaa umpikuraiset vaalenapunaiset saappaat. Hän nojaa karsinan oviaukkoon ja pitää karmista kiinni koska nauraa niin paljon, niinkuin minäkin ja silti kesken sen kaiken , ehdin miettimään miten onnellinen minä olen kun on niin ihana kaveri.

Miten nauru vaan kaunistaa ihmistä. Olen todella tarkka määrätyissä asioissa , mutta mieli olisi tehnyt ottaa kuva ja laittaa tänne. Sanoinkuvamaton kuva olisi tullut, eikä sanat edes riitä. On vaan niin hienoa kun on kaveri joka vaan on niin oma itsensä kuin olla ja voi. Olimme todellakin kaikkea muuta kuin välineurheiljoiden näköisiä. Ollaan aina naurettu mun päätä, miten ihmeessä minä sainkin niin ison pään, ettei siihen oikeasti vaan löydy hienoa pipoa joka näyttäisi edes suht normaalilta.

Taas tulee mieleeni että käviköhän kenties joku fipa kun minutkin luotiin. Siskonihan on pieniä sieviä naisia , josta yksi vielä aika hiton lyhyt ja painoakin vaan 46 kiloa. Kaikki ovat minua vanhempi ja ne vaan osaa pukeutua . Pikkupikku puolihame , joku kiva pieni pusero ja tietenkin sievät balleriinat. Olen asiallisen näköinen ja ihmisestä vaan huokuu , puhtaus, ja sellainen , olen maailman sievin ja naisellisiin nainen kun olla ja voi. Ihminen joka ei taatusti osaa edes kirota jos lyö varpaansa tuolinjalkaan. ja sitten olen minä, ”pikkusisko” joka painaa puolet enemmän ja joka on pudonnut aika päiviä sitten kartalta jos pukeutumisesta on kyse. Sisar hento valkoinen vastaan se köntys joka kompastuu ja jolle aina sattuu jotain. No huumorillahan minä , mutta on se vaan huvittavaa.

Joo niinkuin huomaatte en tänään halua ajatella mitään menneitä sen enempää ja nämä on niitä nollauspäiviä. Toisilla on toisenlaiset nollauspäivät, minun on tämän päivän kaltaiset. Yhtä hyvin voisin maata paskaojassa sulattamassa paskakaivon putkea. No se on jo sähköistetty, joten voin vaan muistella niitäkin aikoja.

No koska oikeasti olen se säälijä, auta koko maailma ihminen, minullahan on ollut vuosia huono omatunto siitä etten ole luovuttanut verta. No eihän siitä ole kun päiviä kun sitten rohkenin hampaat irvessä suorittamaan velvollisuuteni. Vieläkin kauhistelen, enkä todellakaan usko että koskaan tulen sinut sen asian kanssa. Veri ja minä, tai ei oikeastaan veri, vaan verisuonet , niitä minä inhoan enemmän kuin mitään muuta. Johtuneeko lapsuustraumasta kun sain nenäverivuodon joka jatkui tyyliin kolme päivää peräkkäin. Oli siis joku väli mutta kuitenkin. Koska äiti ei omistanut autoa , hän soitti ambulanssin ja minut kiikutettiin paareilla sairaalaan. Koska olin selälläni veri valui kaulaani pitkin selkään asti ja minun hieno lampaankarvaturkkini, joka oli muotia 70 luvulla tahriintui verestä.

Muistan vaan lääkärin ja iso kiiltävä juttu otsallaan joka lämmitti jonkun instrumentin ja lopulta hän lähestyi minua ja silloin lähti äly ämpäristä. Takin selkäosa oli sisäpuolelta täynnä verta ja sitä siis oli koko selkäpuoli täynnä. Muuta selitystä en siis keksi. Joten verisuonet ja kanyylit on pahinta mitä tiedän. Menen jo ajatuksesta ihan veteläksi. Joten nyt ehkä ymmärrätte että se verenluovutus oli jotain siis niin suurta ja kauheata minulle, kun vaan olla ja voi. Toisen kerran pyörryin kun niistin nenääni ja sain taas nenäverenvuodon. Joo et sinänsä eroan siinäkin suhteessa siskoistani jotka molemmat on terveydenhoitoalalla. Toinen osastonhoitajana joten on taatusti ottanut muutaman verinäytteen ja kiduttanut ihmisiä kanyyleillä.

Joo sitten tulee puhelinsoitto, enkä ensin edes kuule mitä nainen sanoo. Kunnes tajuan että se on veripalvelusta , apua ajattelen, nyt ne ilmoittaa että minulla on joku parantumaton sairaus eikä vereni valitettavasti kelpaa. Apua, mitä hittoa, ehdin miettimään tuhatta eri versiota jo ja elämäni oli sitten tässä, seuraavaksi vaan hoitoon ja kuolemaa odottamaan. En varmana edes tajkua mitä kaikkea hän toisessa päässä edes höpöttää.

  • Niin olit sitten ilmeisesti ensimmäistä kertaa luovuttamassa verta?
  • Juu, mitä siitä sitten?
  • No sinulla onkin erikoinen veri , että haluatko tietää mikä se on?
  • Kyllä minä sen tiedän, siksi onkin ollut niin huono omatunto kunnei ole aikaisemmin sitä luovuttanut.
  • Niino millainen kokemus tämä nyt sitten oli?
  • Ihan kamala ja hyvä kun olen henkisesti tästä toipunut, pidin silmiä kiinni ja peukalon toisessa korvassa.
  • No nyt kun ylitit kynnyksen mehän voimme aina soittaa .
  • No kuule sitä kynnystä en ylitä koskaan ja oikeasti en edes halua että soitatte, koska minulla tulee vaan huono omatunto.
  • Niino mehän vaan ilmoitamme koska seuraavaksi olemme missäkin. Eihän sinne tietenkään pakko ole tulla, mutta kun meillä on aina huutava pula juuri tästä verestä.
  • Tiedän.
  • ja naisethan ei saa edes luovuttaa kun kolmen kuukauden välein.

No puhelu loppui ja kauniisti puhellut nainen ei taatusti olisi uskonut käyvän tämän tapaista keskustelua. minä kun luulin että kun edes sen yhden kerran suoritan tämän , asia on niinkuin pihvi. Ei se omatuntoni kyllä mitenkään parantunut yhdestä kerrasta, joten toivoa saattaa että tuli tarpeeseen, tämäkin verimääräni josta luovuin

. Seuraavaksi jos minua nukutetaan, saavat kyllä ottaa samalla sitä verta, muuten yritän parhaani mukaan toipua tästä kokemuksestani, koska silmissäni näen ison valtavan paksun putken, mitä se ei taatusti ollut. Joten en voi ajatella asiaa yhtään enempää koska nyt alkaa sormet olemaan kumia.

Postikin tuli. Mutta yllärinä oli kutsu ortopedille JO tammikuuksi. Siis uskomatonta että näinkin pian. Toisaalta se herättää pelkoa, että mitä sitten tehdään. Millä me sitten eletään, jos leikkaus tulee yhtä nopeasti kun lähete. Yritän oikeasti muistaa että asioilla on tapana järjestyä, mutta ilman sitä 4 h palkkaa alkaa kyllä vitsit olla sanoisinkos suhteellisen haasteelliset. Plus ettei ainakaan sen jälkeen oikeasti voi tehdä sitä mitä tekee. No shit happens ja nyt en ainakaan jaksa edes sitä miettiä. Pakko vaan yrittää keksiä joku ratkaisu. Plus että tulen hulluksi kun tuo durasellipupu joutuu olemaan täällä neljen seinän sisällä. Mies joka ei ikinä istu sisällä vaan kykkii mieluummin metsässä kelissä kuin kelissä. Onneksi on tarpeeksi huoneita minne paeta.

Mikäli en olisi mennyt heppaterapiaan olisin taatusti seonnut, on se vaan niin ihme juttu että siellä jos jossain sielu lepää. Kyttään kelloa koska olen asettanut itselleni kellonajan etten menen nukkumaan ennen klo 21.

Valot vilkkuu jo , ja nähtäväksi jää katkeaako sähköt, ja miltäköhän se meidän tie näyttää huomenna? Kauhulla odotan ja parasta toivon.

Välillä näitä hyviä erittäin erikoisen ihmeellisiä päivä taas suoritettu.

Mietin pitäisikö vaihtaa puhelinnumero ennen helmikuuta 😉

Nyt lataan mielikuvia ystävästäni päähäni ja kiitän universumia siitä että hän on olemassa, ja kuka tietää vaikka mussukka olisi minun joku päivä, vaikka vannoin että yhtään elukkaa ei meidän huusholliin enään tule, mutta onhan tämä maailma minut yllättänyt ennenkin 😀