jotain

Tulen kotiin , syön ja lopulta menen sohvalle jossa väsymys iskee, yritän sinnitellä koska en voi mennä liian aikaisin nukkumaan. Sinnittelen klo 19 asti ja nukahdan sänkyyni. Herään ennen puolta yötä koska koira haluaa ulos. Nousen ja teen virheen eli laitan television päälle.

Lopulta alkaa lääkärisarja. Kunnes yhdessä kohtaa aortta repeää kesken leikkauksen. Veri pulppuaa rinnasta, pulp, pulp.

En todellakaan järkyty , en itke, ja kestän tämän , mutta joka kerta mietin poikaa. Tämä on jälleen niitä hetkiä mille emme mitään voi, ja asioita tulee aina tulemaan eteemme haluamme tai emme, tuoden muistoja omista lapsistamme esille missä vaan , milloin vaan.

Selaan hiukan nettiä. Ensi viikolla on joulu lukee jonkun facesivuilla. Mieleni palaa kirjoituksiin jälleen kerran. Heihin jotka tuntuu että suru ei helpota, eikä valoa näy. Vaikka tietävät että suru tulee aalloissa.

Alussa kaikki on hektisempää. Vajoat, nouset, vajoat nouset , kerta toisen jälkeen. Tässä kohtaa pitää sanoa että mikäli jo tiedät lukeneesi tästä ja silti tulee epätoivoinen olo. Se olo kun luulet että juuri sinä suret eniten, vain sinä rakastit lastasi eniten, siksi surusi on suurinta mitä kenellekään voi olla.

Siksi olen kirjoittanutkin, että kun on se musertavin suru, ei siihen vaan ole poppakonstia. On vaan surtava, itkettävä ja tuntea sen toivottomuuden. Kirjoitan myös usein maltista. Tiedän kirjoittavani kuin kalliolle mihin ei mikään tunnu uppoavan, ja silti en anna piiruakaan periksi. Toistan kaikki ja ehkä ylemmät voimat keksii jotain millä saan toivon kipinän teihin jotka ette valoa näe, ettekä usko että toivoa ole. Kalliossakin on kuitenkin pieniä koloja ja siihen heitän teille ne pienet siemenet kasvamaan juuri teitä varten. Se on ainoa mitä itse keksin, ja jollei minun elämässäni muuta tarkoitusta ollut, teen edes sen vaikka tämä tuntuu joskus toivottomalta.

Miksi toistan kaikkea? Siksi koska niin me teemme kun lapsiamme kasvatamme. Toistamme asioita jotta lapsemme oppii. Oppivat varomaan, oppivat kaikenmaailman asioita. Sen me teemme koska se on meidän työ vanhempina. Kukakohan ei olisi tuntenut kuin puhuisi seinälle teinille? Ja sitten yksi kaksi lapsesi yllättää sinua. Samalla tavalla kun ehkä alat vanhempana arvostamaan ja ymmärtämään omia vanhempiasi ja heidän valintojaan kun itse olit lapsi.

Nyt olet se pieni lapsi joka ei ymmärrä. Olet se malttamaton lapsi. Vaikka en itsekkään tiedä miksi suru on tehty niin vaikeaksi on vaan luotettava että joku tarkoitus kai silläkin on. On luotettava  ja nähtävä se pieni hyvä mitä ikinä se onkaan sinulle. Koska alussa aallonpohjia on enemmän, uppoat tämän tästä, ja tiedän kuinka musertavaa se on, tiedän miten toivoton olo siinä on olla.

Silti juuri minä, olen tässä ja katsoin juuri äsken miten televisiossa sydän pumppaa verta joka pulppusi joka lyönnillä ulos . Muistin oman poikani tottakai, tuhansia ajatuksia palasi mieleeni. ja silti kestin sen, minä tosiaankin vaan katselin televisiota. Mitä minä mietin, itseänikö? En vaan teitä jotka olette nyt samassa tilanteessa missä minä olin. Mietin miten voin auttaa, mitä ihmettä keksin joka kaiken voi saada uppoamaan siihen kallioon joka tuntuu toivottomalta .

Olen viime ajat kirjoittanut paljon tunteista. Vihasta, oikeuksista, toivottomuudesta. En yksinkertaisesti tiedä muuta kun sen mitä itse olen kokenut. Olen kokenut kaiken ja vaan elännyt sen hetken niiden tunteiden vallassa mitä minulla on ollut. Joten aloin miettimään, että ehkä juuri siksi niillekkin tunteille vaan on annettava heidän oikeus toimia, ja olla olemassa juuri silloin kuin niiden aika on. Ehkä ne ei poistu ellemme anna niiden tulla ulos juuri niin kuin ne tulee.

Vaikka emme aina pidä siitä miten reagoimme, ehkä onkin vaan parasta tavallaan antaa luonnon hoitaa asiat niin kuin ne tulee luonnostaan. Mitä mahtaisikaan tapahtua ellemme itkisi, vihaisi, kaipasimme? En tiedä koska olen antanut kaiken tapahtua. En ole pystynyt pitämään kaiken sisälläni.

Tällä siis olen ja ihan elossa. En voi kuin toivoa että keskitytte niihin pienin siemeniin, jotka on se jotain hyvää. Toivon että keksitte itsellenne jonkun selityksen ja kasvattatte sitä ajatustanne.

Itse uskon että Matias olisi halunut että pidän hänen veljestään huolta. Sen tein, enkä totuuden nimissä ajatellut mitään vaan se tuli luonnostaan.  Olin vaan niin ulalla kuin olla ja voi. Mutta olisin voinut aloitta siitä ajatuksesta. Olisin voinut miettiä niin, että Matias haluaa minun pitävän veljestään huolta. Ja joka kerta kun niin tekisin, ajattelisin että teen jotain Matiaksenkin eteen, kunnioittaakseni kuollutta lastani. Kun joka kerta tekisin jotain poikani hyväksi, vaikka se olisi ruoanlaittoa, pukemista, soittamista, ostamista, kuskaamista, ihan siis mitä vaan, ajattelisin aina että teen sen Matiaksen toivomuksen mukaan, teen sen oman elävän lapseni takia, teen sen itseni takia. Pikkuhiljaa se siemen kasvaa, ja ajatuksesta tulee tapa, joka muuttuu pikkuhiljaa asiaksi joka tuntuu hyvältä.

Minullahan oli se itku, kun pyysin kyyneliäni anteeksi, mutta kun kerran päätin että kuvittelen Matiaksen nostavan minulle peukkua kun onnistun jossain, se kasvoi isoksi asiaksi ja jopa nyt kun kirjoitan, näet miten Matias edelleen nostaa peukkua, mutta nyt tunnen tavallaan vielä enemmän, tunnen sen että Matiaskin on saanut rauhan. Jotenkin tuntuu kuin Matu oli alussa huolissaan minusta ja jopa suri puolestani koska olin surullinen. Jossain tunsin kun oikein mietin, sellaisen fiiliksen että hän oli itse niin sujut asioiden kanssa mitä oli tapahtunut, ihan kuin hänellä olisi isompi ymmärrys. Tämän oivalsin muuten ihan äsken. Koska miksi hän olisi muuten minua niin tsempannut.

Jotenkin tulee sellainen olo että on keskityttävä nyt vaan niihin hyviin asioihin, ne jotka ehkä jo itää. Niin se ainakin minulla on mennyt. Joku hyvä juttu , joku sinun lapsesi hyvä puoli , luonne, tai jotain hänessä. Tavallaan se että juuri sinä toimit niin kuin lapsesi oisi toivonut tai miten hän itse olisi elännyt, jatkuu  hyvänä täällä maan päällä. Sillä uskon että tulet voimaan paremmin , päivä päivältä.

Kiitä itseäsi vaikka ääneen, hiljaisena ajatuksena , pienenä muminana joka kerta kun onnistut tekemään tai edes ajattelemaan jotain hyvää. Älä luovuta vaikka itket ja tunnet välillä toivottomuutta . Anna sen tulla, mutta älä luovu siitä mistä päätit pitää kiinni, eli siitä hyvästä ja kiittämisestä. Kiität sitten lastasi tai itseäsi, ihan sama.

Ei ole muuta tietä.

Jos jotain olen oppinut, niin se on pelkoa.

Ensin painimme surun kanssa , ja kun pikkuhiljaa pääsee eteenpäin , niin aina jää jotain. Minulla se on pelko.

Valtaa minuakin joskus suru tänä päivänäkin. Voin itkeä koska kuulen biisin, mutta se menee aika äkkiä ohi , voi olla jopa aika tyhjä olo jälkeenpäin. Muistoja putkahtaa, niinkuin tänäänkin. Mietin minäkin joskus mitä järkeä elämällä on, varsinkin jos pitää pelätä kokoajan. Varsinkin jollei asiat mene putkeen. Tai kun tulee muita ongelmia, mietin usein, miksi.

Onhan tämäkin tavallaan sellainen asia joka menee aika paljonkin mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Kyllä minä joskus toivon vaan saavani elää ihan ns. normaalia elämää. Onhan tämäkin vaikeaa ymmärtää, että ihminen oikeasti voi selvitä ja kuitenkin viettää suht normaalia elämää jo. Varsinkin kun lukee voi ehkä saada sellaisen kuvan etten muuta mietikkään kuin kuolemaa. Toisaalta en aina edes jaksa miettiä mitä kukin minusta ajattelee.

Totuus on asia joka joskus on vaikeaa kohdata. Mutta tämä on ollut ja osa on vieläkin minun totuuteni. Olen toden totta miettinyt monet kerrat miksi edes synnyin.

Nyt nukkumaan.