Illalla lähdimme mieheni kanssa hautausmaalle vaikka oli pilkkopimeää. Sanoin etten kehtaa mennä aattona kanki kädessä. Oletin maan olevan jäässä , mutta kanki uppos yhdellä iskulla tarpeeksi syvälle jotta sain sen pikkuisen kuusen siihen.Vein ruusutkin vaikka yleensä vien kukat yksin heti aamulla. Kuusenlatvaan laitoin kiiltävän sydämen ns.lahjaksi. Pienet valopallot pattereilla toimivat. Sytytin kynttilän ja mieltä lämmitti sinne tuotu kynttilä ja kanerva.

Kun kaikki oli laitettu kuntoon, mies kaappaa mut syliinsä ja pussaa pitkään.  Taisi olla kova pala tällainen touhuaminen. Minä taas olen istunut siellä tuntitolkulla, joten minulle se on ihan ookoo. Sellainen olo tuli kylläkin että Matu oli tyytyväinen kun sekä äiti että isä kävi yhtäaikaa.

Kävellään hiljaa käytäviä pitkin pois ja autossa oli ihan hiljaa, lopulta mies sanoo, ettei kenenkään pitäisi joutua oman poikansa haudalle menemään. Ihmettelen että suostui siihen pikku kuusi ideaani. Kai se muisti itsekkin miten pojat niitä kuusia on hakenut aattona.

Näin niin kuin keventääkseni tunnelmaa ei olla yhtään riidelty, mitä nyt kerran sanoi tiukasti etten kuuntele mitään valituksia. Joulu tulee kun on tullakseen, ja aina kaikki on jöärjestynyt tavalla tai toisella. Voi kunpa hän muistaisi miten ihanaa on ollut nyt. Niino toisaalta tein kyllä pääasiassa kaiken itse. Ehkä siinä syy. En tiedä pakeneeko hän sinne metsään joulun takia, tai sitten vaan luumuilee pokkana . Sama se, kaikki on melkein tehty jo. Viimeiseksi pyöräytin pari purkkia sinappiakin.

Siinä rosollia tehdessäni mietin Matua ja oivalsin että näin elin monta vuotta . Tein jotain samalla kun päässä oli vain Matias ja kuolema. Sitä pystyy uskomattomiin suorituksiin loppujen lopuksi kun näin voisiko sanoa jälkeenpäin ajattelee. Sitä puhuu ja tekee kaikenlaista ja ihan koko ajan , poika ja kaikenlaiset ajatukset pyörii taukoamatta päässä.

Isäkin yritti lähteä pakoon mökille kavereiden kanssa, mutta sinne päästyään halusikin jo heti kotiin. Toki oli yhden yön ja heti aamulla kotiin. Oli vaikeaa nollata ja kodista tuli jonkinlainen turvasatama.

Joskus mietin miten vaikeaa on selittää ulkopuolisille miten iso asia oman lapsen kuolema loppujen lopuksi on. Jopa heille joiden menetyksestä on vasta henkäys.

Jopa vertaisten kesken olen joskus kirjoituksia miettinyt . Mutta joka kerta palaan omaan suruuni ja totean enimmäkseen että kyllä se vaikeaa oli. Jos selittää ulkopuoliselle vaikkapa neljen vuoden jälkeen että on surullinen , tuntuu kunnei sinua uskottaisi.

Kyllähän tässä ajassa jo olisi pitänyt päästä surusta irti. Tai, ei saa jäädä kiinni vaan pitää päästä surusta irti. Tajuaako he loppujen lopuksi mistä edes puhuvat? En usko, enkä tarkoita pahalla, koska asia vaan on niin syvällä, se vaan on niin iso asia.

Koska olen periaatteen nainen, en todellakaan ala lässyttää täällä yhtään mitään. Jos tuntuu siltä että oikeasti on hyvä päivä, niin sitten se vaan on. Onneksi voin sanoa että niitä on tällä hetkellä enemmän kuin huonoja.

Yksi vaikeimmista asioista kai on myöntää iloitsevansa joskus jotain ihan aidosti. Rakkaus ei todellakaan katoa vaikka on hauskaa tai nauttii jostain. Mutta sen aika kun alkaa olemaan tavallaan rajalla , kun alkaa elää jollakin tavalla normaalisti on vaikea erottaa.

Kun taas vajoaa, ei ymmärrä että sekin kuuluu asiaan. Pikkuhiljaa , joka on niin hidasta alkaa vasta tavallaan ymmärtämään sen oman systeemin.

On tämä joulu aina silti jonkinlainen vaikein paikka pyhistä. valehtilisin jollen sanoisi että Matu on eniten tapetilla juuri jouluna. Koska aina on tottunut ajattelemaan  molempia poikia, niin se vaan jatkuu . Joten ei paljon paina mitä kukat maksaa, kuinka vähän aikaa ne kestää sateessa. Ei paina sekään että kiireen keskellä käyt hautasmaalla, leikkaan kotona kuusesta havuja, teen kimpun tai asetelman. Kaikki mitä minä teen on murto osa siitä mitä tekisin elävän poikani takia. Kävisin kylässä, ostaisin lahjan, tekisin sopivat ruoat, jos olisi lapsenlapsia muistaisin heitäkin.

Mutta minulla on ikuisesti nuori 19 vuotiaan pojan kasvot mielessäni. Saunassa kysyin mieheltäni, miltäköhän Matu näyttisi. Sanoin että oli niin kaunis poika ettei hän taatustikkaan olisi muuttunut mitenkään vanhaksi vaan uskon että hän olisi ollut aina aika poikamainen.

Mies muisteli yksiä syntymäpäiviä missä Matu oli mukana. Hän sanoi että sinä päivänä Matun oikein loisti. Muistaako hän väärin, hän kysyi. sanoin etten muista ottaneeni yhtään valokuvaa. Silti on kuin niitä olisin nähnyt.

No joskus sitten ehkä löydän kuvia, tai sitten en.

Edelleen yliluonnollisen rauhallinen olo johon on tullut ripaus haikeutta.