Kirjoittaminen ei ole kaikkien juttu, mutta itse koen sen olevan oma juttuni , koska saan kaiken mustaa valkoiselle. Ymmärrän hyvin jollei se ole kaikille luontaista kirjoittaa, mutta parempaa apua en kai ole saanut kuin omista kirjoituksistani. Se auttoi alussa pelkoon, siitä että unohdan Matiaksen. Se auttoi ajan kanssa ymmärtämään miten se aika ei pysähtynytkään , eikä sitä jää mihinkään pysähtyneeseen tilaan surunsa kanssa, vaikka se usein tuntuikin siltä. Suosittelen todellakin kirjoittamaan edes jotain. Vaikka ei olisi kuin tavallinen kalenterimerkintä, missä lukee minne mennään ja koska. Papin tapaaminen, hautajaiset, muista pankki, soita sinne , nukuin, söin . Sinne voi heittä kysymyksen joka pyörii päässä. Siellä voi olla joku tulos, tai siis ihan mitä vaan joka kuvastaa jotain juuri siitä päivästä mikä on menossa. On helpompaa ymmärtää että oma suru tosiaankin etenee. Ne asiat jotka tuntuu pyörivän ajatuksissa ilman vastauksia, on ehkä saanut vastauksen kun luet kalenteria kolmen tai kuuden kuukauden kuluttua. Kalenteri ei vie aikaa, ja on helppo selata läpi.

Tieto lisää tuskaa.

Surun kohdalla totuus tosiaakin voi lisätä tuskaa, mutta aika pitkälti olen kyllä eri mieltä. Kyllä tieto on se joka helpottaa. Kuvitelmat ja omat päätelmät voi karata käsistä ja maalata asiasta julmemman ja raastavamman kuin mitä se oli.

Kun oma lapsi kuolee , minulle ainakin jäi monta asiaa ilman vastauksia. Nyt oli myöhäistä tutkia oliko Matiaksella esimerkiksi narkolepsia. Epäilin allergiakohtausta, aivoverenvuotoa ja vaikka mitä.

Mikäli olisi ollut kirja missä kaikki vastaukset olisivat olleet, olisin ostanut sen hinnalla millä hyvänsä. Joskus taas tuntuu siltä kun tämä elämämme on aika hyvin suunniteltu, ja ehkä onkin tarkoitus ettei vastauksia aina saada. Silti olen niin sadistininen itseäni kohtaan että haluaisin tietää kaiken vaikka hinta olisi mikä vaan.

Hieman Matiaksen kuoleman jälkeen keskustelin naisen kanssa joka oli samassa työpaikassa missä silloin olin, ja hänen paras ystävän lapsi oli ottanut oman henkensä. Järkytyin tottakai. Pitkään pidin sitä kamalimpana tapana menettää oma lapsi. Olen miettinyt miksi myös tämä tapa on mukamas kamalin tapa kuolla, omasta mielestäni. Päädyin ehkä siihen että jollei lapsi olisi jättänyt viestiä, syyllistäisin kai itseäni monesta asiasta. Eikö lapsi kyennyt puhumaan kotona murheistaan? Oletan että näitä kysymyksiä olisi vielä enemmän, kuin minulla oli kun Matias kuoli. On kornia ajatella että koen jopa että minua on suojeltu monelta asialta kuoleman keskellä. En mennyt ulos autosta katsomaan miksi liikenne pysähtyi, hän ei ollut murskaantunut tunnistamattomaksi, sain mahdollisuuden nähdä Matun vielä, löytyi faktaa puhelimesta jotka vahvisti monta asiaa, oli ihmisiä jotka oli keskustellut Matun kanssa jne jne..uskon että oman henkensä ottanut, ei todellakaan näe mitään toivoa enää, ja se on yksi tapa kuolla siinä missä muutkin kuolemat.

Ainoa asia joka suoraan sanottuna harmittaa, on se, miksen soittanut Matulle tösitä kun minulla tuli sellainen olo. Toisaalta oltaisiin sovittu että minä haen pikkuveljen, tai että Matias hakee hänet. Nyttenhän me olimme molemmat hakemassa häntä. Olisihan se voinut sattua sittenkin. Se olisi voinut sattua toisella tiellä tai toisena päivänä. Matias nukahti helposti, ihan jopa seisovaltaan kerran pikkupoikana kun seisoi veneessä isäänsä nojaten. Olen miettinyt miten tärkeää nukkuminen on. Se että tosiaankin saa nukkua. Helposti myös hiipii syyllistäminen tässä kohtaa.

Mietin miten minä tällaisena miettijänä olisin kestänyt monta muuta asiaa , kuten se että Matu olisi joutunut henkirikoksen uhriksi. Tai se että olisi ajanut täydessä raivossa jonkun riidan jälkeen. Tai se että itse olisin ollut todistamassa tapahtunut.

Vertaisten kokemuksia lukiessa mietin usein, miten he on voinut selvitä. Kaikki kunnei kuole kauniisti ja luonnollisesti, tai miten sen edes pystyisi sanomaan. Olipa tapa mikä hyvänsä, tulee näitä miksi kysymyksiä. Paras vastaushan löytyisi siitä kirjasta mitä ei ole olemassakaan. Lapsesi kuoli siksi koska.

Aikansa kun asioita miettii kunnei sitä vastauskirjaa ole , löysin vain ja ainoastaan oman selitykseni. Ne on niin lähellä totuutta mihin pääsin, ja loppu olettamuksia jotka kai tuntuu rehellisimmiltä vastauksilta. On se sitten höpö höpöä, mutta ei siinä mitään häviä jos löytää edes jotain joka lohduttaa. Koska olen julma itseäni kohtaan ja kaivan asioita juuria myöden, ja tein kaiken minkä kykenin selvittääkseni asioita. Soittelin  ja kyselin jonka perusteella muodostui se minun totuuteni.

Jostain asioista olen vuorenvarma, mutta on pieniä asioita johon en vaan tule koskaan saamaan vastauksia. On turhaa ruotia jotain jälkeenpäin, mihin jo jossain vaiheessa sai vastuksen itseltään.

Näitä miksi-juttuja on yleensä, miksi tämä onnettomuus yleensäkin tapahtui? On kun ompelis jotain kappaletta niin ohuella langalla että joutuu ottamaan suurennuslasin esille edes nähdäkseen pujottaa langan neulaan. Sitten hyvin hitaasti ja varovaisesti alkaa ompelemaan paloja yhteen. Lanka katkeaa tämän tästä, aloitan uudelleen, keskityt, menetät hermosi, välillä tuntuu jo että alkaa sujumaan, kunnes palaat lähtöruutuun. Jos totta puhutaan, en usko koskaan saavani tätä täysin valmiiksi.

Paras neuvoni mitä keksin on kuitenkin. Pidä omasta totuudestasi kiinni.

Aika usein asetetaan myös ei-lapsensa menettäneet , menettäneitä vastakkain. Onhan sekin tapa vertaisten keskellä purkaa omaa suruaan, ja niin olen minäkin tehnyt ja paljon.Paljon myös tapahtuu ja paljon on surullisia asioita, mitä me enkelilasten vanhemmat olemme kohdanneet. Miten me kohtasimme menetyksen, miten se ilmoitettiin meille, kuka näki ja mitä, kuka ei tiennyt, kuka sai tietää ensimmäisenä, lista on loputon.  Olen ollut enemmän kuin surullinen monen, monen ja vielä enemmän monen puolesta.

Miksi ystäväni poika oli ensimmäisinä paikalla kun oma veli kuoli ja näki kaiken? Miksi ystäväni näki oman lapsensa kuoleman. Miksi sitä ja miksi tätä. Jos joku sanoo minua vahvaksi, olen lukenut niin surullisia asioita ettei niin vahvaa ihmistä olettaisi olevan olemassakaan. Enkä kyllä usko pätkääkään siihen sanontaan.

Mutta ollaanhan me vertaisetkin jossain asioissa eri meiltä ja koemme asioita eri tavalla. Jotenkin minulla on se kutku että suurin piirtein samaa rataa tallataan kuitenkin. Kuka missäkin vaiheessa on kohdatessaan toisen , on ratkaiseva tekijä miten ymmärrämme toisemme.

Kai pelastus on se vahva oma usko josta pitää kiinni. Uskotpa mihin hyvänsä. Se että ymmärtää että suru on vuoristorataa, jossa käydään eri vaiheita läpi.

Vahvuus on kun pystyy pitämään pieni valonkajo, eli usko siihen että tästä selvitään, ymmärretään ja opitaan ajan kanssa omasta surustaan. Vasta kun on oppinut miten se oma suru käyttäytyy kuoppineen ja nousuineen voi alkaa parantuminen. Kun kykenee ajattelemaan järjellä, eikä pelkästään tunteillaan, pystyy paremmin koota palasia yhteen ja tehdä suunitelma siitä mitä haluaa elämältään kuoleman jälkeen. Tunteen sekoittaa ja ottaa usein vallan, mutta kun se pieni siemen on alkanut itää, siitä on hyvä lähteä. Minulle sanottiin ettei Matias olisi halunut että itken täällä. Niin totta kun se olikin, en vaan ottanut sitä vastaan, koska minun ikäväni oli liian suuri, minun haava oli liian tuore ja minun sydämeni vaan itki. Vasta kun kykenin itse ajattelemaan, ja miettimällä miettiä mitä se oikeasti tarkoittaa, tavallana oivalsin asian itse. Piti vaan tehdä se prosessi yksin kuitenkin.

Kun mietin mitä olisin toivonut maailman jatkuvan ilman minua, miten omat lapseni olisi jatkanut elämäänsä ilman minua, miten mieheni, miten toivoisin ystäväni ajattelevan minusta jos se olisin ollut minä . En tietenkään halunnut että lapseni itkisi, tekisi itsemurhaa minun vuokseni, en halunut heidän makaavan sairaalassa pillerihumalassa kestääkseen tätä elämää. Mietin miten ihana Matias oli, miten ihana luonne, hän joka rakasti isää , äitiä , veljeään, mummiaan, mammaa, jne jne Ei sellainen lapsi halua että tuhoan elämäni millään tavalla.

Malttia ! Ei tämä oivallus tullut sekunnissa, ei se toteutunut edes yhdessä yössä. Se on pieni ajatus, se on itkua, se on ikävää, ja taas se ajatus tulee uudelleen, hieman isompana, taas itken, sitten tulee päivä kun pyydän pojaltani anteeksi että itken ja itken silti, mutta sitten tulee päivä kun kuvittelen Matun nostavan peukkua kun naurahdan jotain, ja silti itken vieläkin, sitten tulee ilo, näen jälleen pojan nostavan peukkua minulle, ja hyväksyn että saan nauaraa, annan itselleni luvan iloita asioista  ja joskus x ajan kuluttua nauran ja olen rehellisesti iloinen jostain ja se kaikki tuntuu vaan niin aidolta ja varsinkin rehelliseltä.

On minulla usein vieläkin ikävä. Vieläkin tulee pieni pistoja sydämeen, olen surullinen itsenikin puolesta, isän puolesta ja varsinkin veljen puolesta. Joka päivä olen kuitenkin yhden päivän lähempänä poikaani. Jos joskus sairastun ja menetän muistini, toivon silti että silloinkin kerron pojalleni jotain järkevää. En ikinä halua että poikani luulee että on toisarvoinen Matun rinnalla. Ei, kirja ja blogi , on vaan pakostakin Matusta. Ei se kerro rakkaudesta, ei se vertaa rakkautta mitä tunnen molempia kohtaan. Ennemminkin tunnen surua siitä ettei pojallani ole ketään kenen kanssa jakaa sitä taakkaa, mikä mahdollisesti voi seurata kun vanhenen ja lopulta kuolen. Toivon myös että se on totta että joku näkee läheisen, joka tulee hakemaan sinut kun olet kuolemassa. Toivon että poikani näkee sen, koska silloin se ehkä on voimavara ja iso lohtu, kun minä olen kuollut. Silloin hän ehkä ymmärtää että minä olen turvassa ja minä en ole yksin, ja veljellä on oma äiti luonaan.

Vaikka lapseni on itsenäinen ja pärjää ilman minua loistavasti. Silti se kun puhutaan että oma perhe on tuki, joka on olemassa vaikka sitä ei ehkä aina ajattele nuorena. Mutta tiedän että vain minä olen poikani äiti. Vain sen takia minun poikani on se ihminen joka on. Voisi olla sama isä ja kaikki muukin, mutta ilman minua ja isänsä yhdistelmää , sillä kasvatuksella ja elämällä minkä hän on kokenut , hän on juuri se poika kuka tänä päivänä on. Tiedän olevani rakas ja olen siitä ylpeä. Onnekas kun voin tuntea olevani rakastettu. On hienoa voida tunnustaa olevansa niin hienon pojan äiti. Tässä ei ole kysmys mistään materiasta, koulutuksesta, rahasta vaan siitä vahvasta siteestä jonka me olemme luonneet, se on syntynyt monesta asiasta ja kasvanut kuin itsestään. Olen onnekas kun minulla on tämä pieni perheeni joka silti on niin vahva. Haluan jättää vahvan pojan, jolla on elämänarvot tallessa, joka osaa nauttia elämästään ja iloita siitä. Joka silti aina muistaa omat juurensa ja on siitä kiitollinen, että sai elää juuri tämän elämän niin kuin se hänelle tuodaan eteen.

Toivon pojan joka kohtauttaa olkapäitään pienille turhille jutuille, ja keskittyy mieluumin hyviin kuin huonoihin asioihin.

Surussa kannattaa todellakin keskittyä enemmän hyviin kuin huonoihin asioihin, kun siihen on valmis. Se mitä toivot muille rakkaillesi , toivo sitä myös itsellesi.

Suo itsellesi luvan rakastaa, ja iloita koska se ei oikeasti vähennä rakkauttasi kuollutta lastasi kohtaan.