Olipa univelkaa. Nukuin eilen iltapäivänokoset ja sain silti unta ajoissa. Jos nyt olisin järkevä aloittaisin aika pian ns. joulusiivouksen.

Tietenkin kohtasin ihmisen eilen joka antoi minulle joulunamia kortin kera. Itselläni ei ollut mitään, ja ne kaksi joulukorttiakin edelleen lähettämättä, joten olkoot.

Maailman ihanin ihminen viestitti jotain tyyliin, että vaikka tämä on raskasta aikaa jne.. tässä se nähdään, se mitä kaikki ei allekirjoita. Sinulla on leima otsassasi. Sinusta oletetaan paljon asioita. Tottahan se on että poikani on kuollut, totta on sekin että olen aina kuolleen pojan äiti.

Mutta tarkoittaako se aina sitä että jos puhuu lapsestaan, se on merkki jostain tai jos välttelet aihettaa sekin on ymmärrettävää koska olen se leimattu tapaus. Sekin täytyy sanoa että nämä aiheet on juuri ne jotka usein vaivaa vertaisten mieltä ja on asia joka aina on vuodesta toiseen puheenaiheena. Paljon kysytään pitääkö kertoa tai ei.

Edelleenkin huomautan että en ole asiantuntija, en koulutettu, vaan puhun asioista vaan omina kokemuksina. Nämä tulenarat asiat mitä on monta, ja tämä vaan yksi niistä, on niin henkilökohtaisia ja riippuu paljon siitäkin miten lapsemme kuoli, voidaanko syyttää ketään, miten lähipiiri suhtautuu ja monesta muusta asiasta.

Olen oivaltanut senkin että vaikein asia minkä muiden on vaikea  erottaa on, miten voit niinkuin yleisesti tai miten voit tällä hetkellä.

Oletan ainakin itse voivani jo hyvin yleisesti. Kuoppia toki on edelleenkin, mutta harvakseltaan niin syviä että sinne jää tai rukoilee epätoivoisena jotain mihin ei edes itse usko. Kun itkukohtaus oikeasti tuntuu kuolemalta ja voi jopa olla toiveenakin juuri siinä epätoivon hetkellä.

Se mikä ei ikinä muutu on etten unohda lastani, en halua sitä, ja olen aina lapseni äiti silti, olen sen kuolleen lapsen äiti , ja tärkein asia mikä on faktoista faktoin, ajattelen häntä jokaikinen päivä.

Vaikka ajattelee omaa lastaan joka päivä, on eri asia kun takertua ajatuksiin. Nykyään ajatus on ohikiitävä ajatus mihin ei takerru. Se käy ja elämä jatkuu. Ei se ole aina vaan yksi ajatus , joskus se voi olla monta.

Mikäli se on jotenkin sairasta, se sitten vaan on. Mutta herää kysmys , kuinka monta kertaa päivässä miettii elävän lapsen äiti omaa lastaan?

Takaan että miettii monta kertaa.

Tulokohan pakattua se ja se reppuun. Pitääpä soittaa ja muistuttaa että …onkohan poloisella tarpeeksi vaatetta yllä,pitääkin varoittaa että keli on kamala …ai, miten kiva vaate, tämähän sopisi juuri minun lapselleni, …mitenköhän ne pärjää loppukuun kun rahat on vähissä..

Ajatukset käy päässä ja se on normaalia, eikä kukaan edes mieti kuinka paljon miettii omaa lastaan. Yhtä normaalia se on ajatella kuolluttakin lastaan. Mutta kun sitä ei sano ääneen, tämä on vaan vaikea ymmärtää jollei ole menettänyt lastaan. Outoa toisaalta.

Ero sillä sattuuko ajatukset riippuu siitä miten pitkällä on surunsa kanssa. Mikäli kuolemasta on viikkoja , ajatukset sattuu. Niissä on surun surullisemmalla ajanjaksolla enemmän tunteita kaikin puolin.

Joskus kun kirjoitan mietin aina miltä kaikki kirjoitukseni tuntuu sellaisen ihmisen kohdalla jonka menetyksestä vaan on henkäys. Henkäys on siis se arin aika ihmisellä kun kaikki tavallaan on vielä avohaavana. Kaikki on uuttaa, kaikki koetaan ensimmäinen kerta , eikä olla päästy puusta pidemmälle. Koko prosessi on niin tuore kun olla ja voi. Vaikka kuvittelee olevansa jotenkin realisti siinäkin kriisissä , tulee kyllä ajan kanssa huomaamaan muutoksen itsessään.

Suru on koulu missä ei voi lintsata. Siinä vaiheessa kun tajuaa sen, on jo päässyt aikamoisen matkan eteenpäin. Siksi toivon ettei kukaan kuvittele että olen päässyt helpomalla tai vähemmällä. Olen käynyt kaiken läpi niikuin jokainen ketä menettää lapsensa. Mikään kuolema ei vaan ole kopio toisen kuolemasta, vaikka tavallaan tallaamme samoja polkuja mielemme kanssa.

En koe oleavni 100% sujut kaikkien asioiden kanssa, enkä usko että  on mahdollista saavuttaa mitään täydellisyyttä tämä asian kanssa. Et voi sukeltaa surun syvimpiin vesiin tunteaksesi kuoleman, kun happi loppuu ja lopulta näet valon veden läpi, mitä kohden pyrit ja lopulta saavutat pinnan ja vedät henkeä, kunnes kaikki on hyvin. Olet selvinnyt ja aloitat ihan puhtaalta pöydältä tavallaan. Siihen en usko, niin kauan kun ihmisen mieli toimii.

Se mihin uskon on jonkinlainen kompromissi. Se että elät ja voit kokea voivasi hyvin, uskallat elää kaikkine tunteineen, kohdata vastoinkäymisiä ja iloja puhtaasti niin kuin se olisi ellei pahin mahdollinen olisi tapahtunut. Mutta kun se vaan on tapahtunut , niin kuljet aina historiasi kanssa käsi kädessä jonka on pakko olla ystäväsi.

Kun on päässyt aimo matkan eteenpäin pystyy kohtaamaan ihmisiä ymmärryksellä.

Eilen törmäsin ihmiseen jonka olen tuntenut vuosia. Emme koskaan ole ollut mitään bestiksiä, eikä vietetty paljonkaan aikaa toistemme kanssa. Jotkut asiat ja ihmiset vaan on linkkejä , niikuin eilen kohtaamani ihminen on minulle. Minä huomasin hänet , ja mikäli hän huomasi minut hän ainakin yritti välttää minua. No en voi allekirjoittaa että asia oli näin. Ainakin hän pysähtyi ja juteltiin niitä näitä. Itse muistan nuoren naisen jolla oli hyvinkin kärkkäät ja selvät mielipiteet mitä elämältään halusi. Hän ei halunnut lapsia ja miehen pitää olla sen ja sen näköinen ja sitä sun tätä. Nyt hän seisoo siinä edessäni linkkinä. Mikään silloisista ajatuksista ei vissiin toteutunut koska mieli muuttui 😀 Hän on aina ollut ystävällinen , niin kuin nytkin. Ihmeen paljon ehtii miettimään, kun siinä seisoo puhumassa niitä näitä.

Tunsin todellakin olevani linkki Matuun ja paljon muuhunkin. Ja hän taas minulle linkki moneen asiaan . Tunsin todellakin olevani linkki kuolemaan, surullisiin jouluihin ja ikäviin ihmisiin jotka on loukannut minua vuosia. Syytön hän siihen oli , eikä se mitä itse ajattelen hänestä liity mihinkään ikävään. Hän on edelleen se nuori kapinallinen tyttö omine mielipiteineen ja nyt monen lapsen äiti joka elää elämäänsä onnellisinta aikaa. Ihan yhtä suloinen kuin silloinkin. Jotenkin se leima-olo vaan tuli ajatuksiini. Tuntui ainakin siltä että nyt kun hänellä on omia lapsia, hän todellakin ymmärtää mitä minä olen menttänyt. Ei puhuttu joulusta eikä Matustakaan, ja hyvä niin. Toki se ei olisi minua haitannutkaan.

Mikäli haluaa päästä helpolla , ei kerro omaa historiaansa, elää vaan mukamas siinä missä muutkin, salaten jokaikistä ajatustaan, ei osallistu mihinkään synnytystarinoihin tai mihinkään mikä liittyy siihen perheeseen mikä jokus oli totta.

Tämä on faktaa, silloin sinua kohdellaan kuin ketä tahansa ihmistä.

Kuka niin haluaa , enpä tunne ketään. Jotain siltä väliltä kyllä.

Tokihan läheiset tietää, ja tapauksesta riippuen sen voi tietää paikkakuntalaiset. Mutta jos vaihtaa työpaikkaa missä ei kukaan tiedä, valintahan on aina itsestään kiinni. Minä en salaa, mutta en nyt ensimmäisenäkään sitä ole toitottamassa.

Elämässä tulee kuitenkin melko suurella todennäköisyydellä aina paikkoja missä se tulee ilmi, ja sille ei vaan voi mitään.

Mikäli on nuori ja saa lisää lapsia , ainakin neuvolassa on merkintä että olet synnyttänyt. Gynekologi voi kysellä aiemmista synnytyksistä. Olet voinut itse loukkantua jolloin se voi tulla ilmi. On tuhatta ja sataa paikka missä et voi vältttyä siltä etteikö oma lapsesi tule tavalla tai toisella esille.

Itse en halua salata menneisyyttäni vaikken nyt jokaiselle mainitsekkaan kaikkea jos ollenkaan. En aina osallistu keskusteluihin, mutta olen sitäkin tehnyt. Olen jopa vapaahtoisesti kertonut kukkakauppiaalle että haluan kukan joka säilyy hyvin pienellä pakkasellakin, koska se tulee poikani haudalle. Koska haluan hänen ymmärtävän että asia on minulle tärkeä.

Tästä tulikin mieleeni että esim. talvella hyvin tiivis ruusukimppu kestää paremmin kuin löysästi sidottu kimppu. Jos siis haluaa leikkokukkia vaikkapa jouluksi. Sen kuohkeuden saa sitten vaikkapa sitomalla havuja löysästi ympärille, kunhan ne ruusut on keskellä ihan vieri vieressä toisissan kiinni. Pakkanen jäädyttää ne. Mikäli ilmat vaihtelee pakkasen ja veden/sulan välillä kestävät senkin paremmin.

Eilen uhrauduin ja poistuin omalta paikkakunnaltani. Menin oikein isoon ruokakauppaan toiveena löytää ihan tavallinen viherkasvi. Oman kunnan kaupassa niitä ei ole, koska kaupat on aika pieniä. Olin valmis maksamaan siitä enemmän, joten kukkakauppaan, jossa ei oikeasti ollut yhtään normaalia viherkasvia. Tai muratti löytyi , mutta halusin peruskasvin. Isossa tavaratalossakaan ei siis löytynyt sieltäkään, mutta juustohyllyn kohdalla törmäsin mieheen, jolle kerran olen myynyt koiranpennun. Hänestä tuli ystävä ja ollaan vietetty paljon aikaa yhdessä. Sattumalta tapasin hänen vaimonsakin , tietämättäni että hän on edes naimisissa. Hänen vaimonsa valmistui juuri ammattiin ja siitähän se juttu sitten lähti. Mies on todellakin kokenut kovia monine menetyksineen. Onneksi sentään lapset kaikki elossa , ja olen enemmän kuin onnellinen hänen perheestään. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi että viimeisiin kahteen vuoteen on mahtunut todella paljon, ettei olisi ikinä uskonut että kahteen vuoteen voi sisältää niin paljon. Enempää meidän ei tarvinnut sanoa, koska luimme molempien ajatukset. Ei me itketty, ei silmämme edes kostuneet vaan ne olivat täynnä syvää ymmärrystä mitä ei edes tarvitse sanoiksi pukea.

Jos jostain olen onnellinen , se on se että hänellä todellakin on ihastuttava vaimo ja ehjä perhe. Se jos joku, on asia joka pitää järjen tallessa kaikessa. Se on onni hänelle ja olen siitä kiitollinen hänen puolesta. En voi kun toivoa kaikkea hyvää hänelle, ja olla onnekas että on säilynyt ystävänä vaikka vuosia meni ettei oltu yhteydessä.

Tänään meinaan myöskin kirjoittaa sossuun. He he ei he minusta eroon pääse. En suhtaudu mitenkään negatiivisesti, koska ymmärrän ettei he voi tietää kaiken. On niin paljon tapuksia tässä maassa että faktaa vaan on se , että jollet itse osaa apua hakea , et vaan sitä saa. Kaveri ei siis todellakaan osaa. Hieman on ristiriitaista koska miehellä on hyvin vähän rahaa , ja vaikka hän ei ymmärrä jotain asioita, hän kuitenkin osaa huolhtia itsestään niin että syö ja juo itse, osaa käydä pankissa jolloin virkailija maksaa hänen laskut. Se mitä hän ei ymmärrä on omat oikeutensa, ei osaa täyttää monimutkaisia lomakkeita ja hän tyytyy aina siihen mitä joku sanoo. Hommasin hänelle siivousapua mihin hänellä on jo vammaislain mukaan oikeus. Istuu siis pyörätuolissa. Hän sai apua pyykinpesussa ja sai uudet petivaatteet ja vaatteita. Kinkkiseksi tekee se että hän on liian kiltti. Jos itse olisin asiantuntija minulta menis vaan viisi minuttia aikaa ymmärtää että tämä mies tarvitsee edunvalvojan. Itse koen riistäväni häneltä jonkinasteen määräämisoikeuden jos sitä asiaa ajaisin. Olen ollut yhteydessä hetaliitoonkin , mutta sekin maksaa ja hän ei useinkaan ole haluaks maksamaan mistään, minkä ymmärrän. Jokus ei aina tunnu siltä että hän ymmärtää kaikkia asioita josta voi olla hyötyä pidemmän päälle. Haluan toimia oikein ja hänen parasta ajatellen, silti häntä kunnioittaen. No, joten kun viimeksi muutama päivä sitten soitin ja yritin puhua, ja kysyä ja varsinkin kuunnella häntä. Mikä on aikamoinen prosessi. Kesken puhelun voi tulla syvä hiljaisuus. Kun kysyy olettaa että vastus tulee suht pian kysmyksen jälkeen, mutta tässä tapauksessa voi olla syvä hiljaisuus. Sitten on pakko toistaa ja yksinkertaistaa kysymyksiä.

Selitin kaiken hänelle ja kysyin mitä on tapahtunut. No hän on itse käynyt sossussa joka sanoi ettei saa silmälaseja koska, jotain syytä. Hän ei ymmärrä että pitäisi käydä silmälääkärissäkin sentään joskus. Kysyin lopulta onko joku asia missä koet tarvitsevasi apua. No pyykinpesu. Ei voi olla totta ajattelin, minähän olen jo kertaalleen sen ilmoittanut sossuun, ettei hän omista pyykinpesukonetta eikä vaan pääse naapurintalon pesutupaan , koska siellä on ensinnäkin iso kynnys talossa. Hämmästyin asiaa , ja itse hän vaan sanoi että ne vaan lopetti käymisen. Joten uusi strategia. Ilmoitan jälleen tästä avuntarpeesta ja lisään että haluan hänelle testin , onko hän kykenevä edes ajamaan omia asioitaan, mitä hän ei siis tee. Joo sen teen ihan ensimmäisenä tänään. Kai joku testi olettaisi olevan olemassa.

Tässä kohtaa melkein toivoo hänen pääsevän johonkin palvelutaloon. Olisi ainakin ruokaa ja puhtautta, muuta tämä mies ei tarvitse. Kaupan päälle voi löytyä juttuseuraakin.

 

Nonii taas ajatukset lähti harhailemaan. Avusta tuli sellainen mieleeni kun kirjoitin alkuriveillä etten ole asiantuntija. Totta. Ymmärrän hyvin että kouluja käydään ja itsekkin olen kirjoittanut miten olisin halunnut koulutetun psykologin puheille. No niin ei käynyt vaan sain sen kuuntelijan ja plää plää plää.

Oletteko miettineet että te jotka olette lapsenne menettäneet olette ajan kanssa oikeasti parasta tietolähdettä mitä olla ja voi. Vaikka olisi kuinka etevä pyskoloogi hänellä ei välttämättä ole kokemusta kuolemasta. Hän on toki lukenut siitä , miten ihminen reagoi , tieto on tullut kirjoista, luetusta tekstistä jossain muodossa. Miten nämä tekstit sitten syntyy? Väitöskirjoista, haastatteluista , muiden kokemuksista.

Hyvä se on että kriisapua annettan. Ehdottomasti hyvä juttu. Hyvä juttu sekin että lukeneet osaa antaa ensiapua. Koska kaikki apua mitä joku saa on aina plussaa. Mekin surevat ja sokin saanneet , emme mekään ole vielä asiantuntijoita, mutta ajan kanssa me kyllä olemme ainakin oman surumme asiantuntijoita ja sehän on kuitenkin aidompaa kun vaan lukeneen asiantuntijan neuvot. Meillä on sydän mukana, ja siksi vertastuki on ihan sitä parasta.

Moni on taatusti joskus nähnyt haastattelun missä läheisen menettänyt kertoo omasta surustaan.

Tuttua on taatusti kertomukset missä uusi lapsi ei korvaa menetettyä. Menettetty lapsi on aina mielessä. Kertomukset miten selvisit jossa selitys on hyvin yksinkertaistettu. Siksi koska lehtien sivut on rajalliset, siksi koska lähetysaika on rajallinen.

Ihan vaan minun blogia lukiessa , huomaa kuitenkin tuhatta asiaa ja ajatusta mitä ei koskaan tule esille. Sitä pientä hienosäätöä mitä ajatuksissamme on ja mitä kohtaamme koko ajan. Ja tärkeintä se miten oikeasti kuolema sattuu ja kaikki tunteet mitä koemme milloin missäkin vaiheessa. Jos tästä oikeasti tekisi väitöskirjan, mietin vaan miten tarkka ja kuinka pitkä siitä tulisikaan. Miten mahdoton tehtävä se oliskaan välittää. Miten joku voi edes ajatella sellaisia kysmyksiä mitä me ajattelemme, en oikeasti usko sen olevan mahdollista ellei tutkija itse ole saman kokenut.

Vertaistukifoormuit on ehdottoman tärkeitä. Itse ainakin koen että varsinkin suljetut ryhmät jonka kokee luotettavaksi on niin tärkeitä jo siksi että voi itse kirjoittaa, kysyä ja jakaa kokemuksiaan juuri kuin itselleen sopii ja jaksaa. Puhua asioista niiden oikeilla nimillä teeskentelemättä yhtään mitään. Ei tarvitse peltä mitään leimatuksi tulemista tai sitä että sinut pidetään hulluna. Kuka äiti uskaltaa sanoa että on ajatellut jopa itsemurhaa neuvolassa esimerkiksi? Epäilen ettei kovinkaan moni , jollei asia ole niin kriittinen että todellakin on jo pitkällä toteutamisessa, ja siksi hakee ulkopuolista apua itselleen. Uskon että monelta jää kaikkein karmivimmat ajatukset sanomatta pelosta siitä että ehkä jäljelle jäävät lapset pelätään otettavan vaikkapa huostaan sen takia.

Hain itse työpaikkaa ja pääsin hastatteluun. Hän kyseli paljon yksityiselämästäni ja kerroin kaiken huoletta. Kokemusta minulla oli enemmän kuin tarpeeksi, koska olen ollut yrittäjänä, ja tehnyt sitä hommaa yksin kaikkine asioneen, mitkä ei edes olisi tarvinnut tehdä siinä työssä. Kielitaito oli ehdoton ja sekin riitti enemmän kuin hyvin. Kunnes tuli kysymys minkäikäisiä lapsia minulla on, ja minä hullu sanoin totuuden. Nainen järkyttyi silmiin nähden ja kysyi , miten siitä voi selvitä? Taas sanoin tyhmästi, eli totuuden, että siitä voi selvitä ja selviääkin, mutta ettei se ikinä unohdu. Itku silmässä hän ehdotti minulle jospa minä hakisin vaikka taksikuskiksi.

Minä hain myyjän paikkaa laivalle enkä taksikuskiksi. Joten mikäli hakee työpaikkaa ei näemmä aina kannata mainita kuolleet lapset, vaan elävät.

Vaikka itse sanonkin, kuka olisi ollut parempi työntekijä kuin minä.

Kielitaito riitti, kokemusta riitti, olen sosiaallinen, ja myyjä henkeen ja vereen. Mutta hän ei ymmärtänyt että työ on parasta lääkettä ennen kaikkea ihmiselle joka haluaa tehdä töitä vaikka onkin menettänyt lapsen. Työhän voi olla jopa parasta terapiaa. Olin tottunut 15 tunnin työpäiviin, niin mitä nyt sitten yksi 10 tunnin päivä paljon olisi painanut. Tein 7pv viikossa duunia monta vuotta ja senkin kerroin hänelle, etten pelkää töitä. Mutta yksi virhe tuli ja se oli totuus.

Veikkaanpa silti että jos sinne olisin päässyt, en olisi ollut se joka johtaa sairauslomatilastoja, en olisi ollut se joka saa burnoutin pitkistä työpäivistä. No mutta se siitä ja uskon ettei se paikka ollut tarkoitus. Mutta sen verran kutkuttaa että mikäli kehtaisin järjestäisin itseni sinne töihin niin näyttäisin miten niitä myyntitilastoja nostetaan. No tämä on jo hauska muisto tyhmästä rehellisyydestä. Silti jotenkin tuntui silloin ja tuntuu vieläkin että siellä jos jossain on hyvä työhenki, en tiedä miksi. Jotenkin vaan on sellainen fiilis että siellä vedetään yhtä köyttä. Vaikka olen naimisissa , minulla ei ole esteitä tulla ja mennä miten haluan, ja työssä olisi ollut kivasti vapaatakin työn vastapainoksi.Luksusta sanon minä 🙂

Nonii heräsin 4 jälkeen aamuyöstä, ja on ihanaa kun saa vaan maata tässä sängyssäni. On ihan koko päivä aikaa tehdä kaikkea juttuja rauhassa vihdoinkin. Ensin se sossujuttu, siihen ei kauan men, ja sitten pesuhuoneen seinien pesu ja sauna. Koska nyt vaan tuli sellainen fiilis. Jos joulua ajattelen järkevintä olisi tietenkin imuroida, mutta aloitan pesuhuoneesta koska tuli sellainen fiilis ja minulla tulee juuri sellainen joulu kun on tullakseen. Uskon että ihan hyvä, koska poika soitti. Tänä jouluna teen kaikki mitä hän toivoi plus ektrana savuporomousse joka hyydytetään ja sen lisäksi sama juttu kylmäsavulohesta. En edes tiedä millä nimellä se kulkee, mutta muistuttaa hiukan pashaa ulkonäöltään. Pehmeää ja maku tietenkin sen mukaan mitä siihen laittaa. Poroon laitan, purjoa ja ehkä punasipulia. Kalaan sitruunaa ja tilliä.

Ainii , nyt tuli ihan sairaan hullu ajatus, mieleeni . Ajatus oli ihan sikahyvä minusta kunnes aloin miettimään sopiiko se sittenkään. Ajattelin viedä Matulle joulukuusen. Meni ajatuksissa jopa niin pitkälle että mietin miten suojata patterit jos laitan siihen valotkin. Ei mikään överijuttu vaan hillitty. Pieni sievä vauvakuusi. Säilyy ainakin tulipa sitten vettä tai lunta. Patterihommankin ratkaisin jo. Tässä kun on vuosia aina vaihdellut kukkia, kransseja ym. Mutta kuusta minulla ei vielä ole ollut.

Toisaalta voisi olla aika hauska ylläri miehellenikin.

Tänäkin jouluna on monenlaista tapaa viettää joulunajan , joku ohittaa sen kokonaan, joku pakenee ulkomaille, joku tekee sen väkisin, töitä paiskien ja joku jopa iloiten.

Eilen rakkaat narttumme ottivat taas yhteen, kun mies unohti koiran istuvan autossa ja meni avaamaan oven kun toinen oli pihalla vapaana. Ovi kiinni ja molemmat olivat jumissa. Mutta pakkohan ne oli saada oven välistä. Jolloin soppa oli valmis. Vanhempi puri toista ylemmän paikkansa johtuen päähän , silmän molemmin puolin. Toinen toista jalkaan. Vanha narttu ei iroittanut otettaan ja mies raukka yritti yksin irroittaa leuat toisen päästä. Ihmeiden aika ei ole ohi, mutta ainoa vammoja saanut oli vanha narttu, mutta luut säilyi ehjänä ainakin tassun nivelet liikkui , reikä tosin tuli. No ei  ole eka reikä ja mitä luultavammin ei viimeinenkään, vaikka hyvin meillä sinänsä menee kun ottaa tilanteen huomioon että nämä bitchit todellakin vihaa toisiaan, eikä ole jäänyt epäselväksi että he jos jotkut eivät kumpikaan luovuta. No pieni opetus miehellenikin ettei kaikkiin asioihin voi varautua koska ihminen on ihminen, jospas seuraavaksi kun itselleni käy noin,  saisin hieman ymmärrystä.

Tällainen keveä lopetus tähän päivään jotta ajatukset sopivasti unohtuu jos siihen on tarvetta.

 

Rauhallista jouluaikaa kaikille <3