Kuolema on iso taloudellinenkin asia. Kuolema on suurta bisnestä ja kaikki maksaa ihan sairaan paljon, ja takaan että kuolemalla rahastetaan surutta monessa asiassa.

Esimerkkinä on pieni pronssinen enkeli joka maksoi 750 euroa !!!!!

Tämä on niin uskomaton hinta että oikeasti mietin miten joku oikeasti edes kehtaa.Tarkistan tämän summan vielä, äsken kysyin tätä mieheltäni koska päätin että Matiaksen veli saa valita kiven ja kaikki mikä liittyy hautakiveen. Olen sitä ikäluokkaa joka muuttaa vielä asioita markoiksi. Juu, ei kannata. No siinä se on ja perustelut mitä veljellä oli , oli kyllä joka sentin arvoista. SILTI!

Entisenä yrittäjänä ja yksin toimiessani olin tietenkin myös se joka oli kaikkea siivoojasta, toimistotyöntekijänä,tavaranhankkijana plus kaikkea muuta ihan johtajaan. Olen todellakin käynyt messuilla , vertaillut hintoja ja suosinut kotimaista ja myynyt halvempaakin versiota. Silti täytyy sanoa että tällaista katetta en vielä ole kohdannut missään. Valitettavaa tässä kohtaa missä mahdollisesti joku lapsensa menettänyt lukee tätä, lapsi on aika suurella todennäköisyydellä jo kuollut, ja luultavammin jo haudattu. Mutta niin kuin me kaikki tiedämme ketä olemme lapsemme haudanneet, kuolema tulee just kun on tullakseen, täysin puskista ja se voi osua kenelle vaan. Se voi olla juuri sinä jolla kaikki on tällä hetkellä hyvin. Inhottavaa edes kirjoittaa näin, mutta näin vitun julmaa tämä elämä vaan on.

Toinen törkeä ehdotus , jonka ajatuksesta en edes pitänyt, oli ehdotus että joku soittaa kitaraa kun käyn viimeisen kerran katsomassa lastani. Yksi biisi olisi maksanut 100 euroa. Aika helvetinmoinen tuntiliksa sanoisin, siitä että joku ruumisauton kuljettaja joka sattumalta osaa soittaa kitaraa lurittaa menemään ehkä 2-3,5 minuuttia jotain biisiä.

Vaikka olette surun murtamia, vaikka haluatte lapsellenne kaikkein parasta ja hinnalla ei mukamas ole mitään väliä, joillekkin se todellakin voi olla ratkaisevaa. Panostakaa siihen mikä teille oikeasti on tärkeintä. Itse olin valitettavasti ihan ulalla eikä kukaan neuvonut minua mitenkään. Hautaustoimistot on hyviä paikkoja ja he jos joku todellakin tietävät kaiken ja pääseehän siinä helpolla. Jollei ole koskaan järjestänyt hautajaisia kaikki jopa byrokratia voi tuntua pelottavalta, ja ennen kaikkea liian raskaalta hoitaa ja selvitellä.

Kysykää tutuiltanne neuvoja, kenellä on kokemusta tai jopa henkilöltä joka on viisas muuten, ja jolla on halua ja ennenkaikkea voimia auttaa sinua selvittämään asioita. Netti on täynnä tietoa ja taatusti löytyy joku joka on halukas olemaan avuksi.

Muistakaa myös se, että rakkaudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä kivi maksaa, mitä vaikkapa arkku maksaa. Oletan että joillekkin voi olla itsestäänselvää minkä värisen arkun ostaa, jos siis hautaa lapsensa arkkuhautauksena. Äitini sanoi aika hyvin aikoinaan että hän suosii pahviarkkua joka maatuu , koska hänen mielestä on rahanhaaskausta laittaa rahaa kalliiseen arkkuun joka on esillä vain hetken verran. Onhan se niinkin, ja onhan sitä kankaitakin joilla voi peittää arkun.

On tupsua ja rimpsua arkun reunoja koristamaan, sekä laattaa mihin saa kaivertaa nimenkin. Jos itse mietin mitä muistan niistä hautajaisista missä itse olen ollut, olen ehkä rekisteröinnyt arkun valintaa. Siis jos se on tehty tyyliin jostain jalopuusta ja kiiltää ja näyttääkin kalliilta. Mutta mitä siitä? Olipa arkku millainen hyvänsä luultavasti se kuitenkin muistuttaa arkkua. Vielä en ole törmännyt arkkuun joka olisi kauhistuttanut minua millään tavalla. Tavallinen valkoinen arkku joka nököttää siinä edessä sen lyhen hetken , on minulle ainakin vaan arkku. Enneminkin ajatuksissani on ollut, että siellä hän nytten sitten lepää.

Edesmennyt kaverini jonka poika kuoli tasan viikkoa ennen Matua, kertoi että olisi kannattanut verrata kiviä suoraan kivihakkamoista. Minä tyhmä ostin kiven suoraan hautaustoimistosta. Olin jälleen se tehokas äiti joka kiirehti ja hoiti kaikkea niin paljon ja nopeasti kuin suinkaan ehdin ja kykenin. Varsinkaan talvella siitä ei ole edes mitään hyötyä kiirehtiä. Kivikään ei tule heti joten mitään kiirettä ei vaan ole. Toki myönnän että hautaus tuntuu hoidetuksi kun kaikki on tehty, kiveä myöden paikallaan siis.

Koska meillä oli ehdottomasti arkkuhautaus kyseessä en tientenkään katsellutkaan mitä uurnat maksaa, mutta voin vaan kuvitella mitä kiskurihintoja niistäkin pyydetään. Uurnissakin on jotain standareita, mitkä taatusti löytyy netistä.Voi jopa tehdä itse uurnankin tai teettää. Joten tämäkin pitää pojan mappiin laittaa ylös ja selvittää , hyvä kun tuli mieleeni. Minullahan on jo hautapaikka valmiina, eipä tarvitse pojan miettiä mihin minut hautaa. Tosin mikäli kuolemme lähekkäin isännän kanssa toisen pitää tuhkata. Paitsi tietenkin jos se aika on kun Matiaksen hautaan saa laittaa toisen arkun on täyttynyt. Olisiko ollut 15 vuotta tai 25. Ainakin oma hautani on maksettu 25 vuoden edestä josta siis jo 11 kulunut.

On ihmisiä jotka on tehnyt oman arkkunsakin itse. Tiedän myöskin ihmisen joka oli jo ostanut ja maksanut kaiken valmiiksi, koska aavisti kuolevansa. Oli muutenkin järjestänyt kaikki paperinsa valmiisiin pinoihin lippuineen ja lappuineen.

Koska itse en ainakaan omalta kohdaltani tarvitse mitään erkikoista, toivon mukaan saan edes omat kuluni säästettyä. Mieluummin annan pojalleni rahaa kun uhraan itselleni mahonkiarkun. Tosin äitinikin on sanonut mitä itse toivoo, ja jollakin tavalla järkytyin, mutta tiedän että hänkin ajattelee minua.

Tunteistahan on nyt kyse kun ajatellaan hautajaisia. Siksi itsestäni tuntuu vieraalta ajatukselta haudata äitini vaan jonnekkin. Ilman kiveä tai mitään muutakaan. Mutta äiti on äiti, ja on aina ajatellut luontoa ja kehon terveyttä. Hänen mielestä tuhkaus on luontoystävällistä, sekä ettei hän vie tilaa hautausmalla, ja suurin syy oletan olevan että on silkkaa rahanhaaskuutta haudata rahanarvoista tavaraa. Jokaisella on omat näkemyksensä ja sitä pitänee kunnoittaa.

Itse ajattelen niin ettei Matulla olisi ollut mitään väliä vaikka päätöksemme oli mitä olivat. Koen asian niin että se mikä merkitsee on vaan rakkaus. Se ei katoa eikä vähene hautaatpa lapsesi millä tavalla hyvänsä. Mikäli sinulla on hautakivi, silläkään ei ole mitään merkitystä onko se pieni laatta, tai isoin kivi minkä löydät. Tätä asiaa ei vaan siinä kaaoksessa tajua ajatella, koska menetys on niin mieltä musertavaa.

Ruotsissa ja taatusti ehkä voi suomestakin löytyä hautausmaita jotka ovat luonnon keskellä. Erään perheen nuori tytär haudattiin metsähautausmaalle järven läheisyyteen. Siellä ei saanut istuttaa kukkia, mutta leikkokukkkia sai viedä. Kivet olivat luonnonkiviä. Kaunista  minusta . Ajatus on tärkeintä , koska mitään muuta ei oikeasti jää.

En voi kieltää etteikö isot mahtavat hautamuistomerkit ole vaikuttavia. Kävin kohtalokaverini kanssa kroatiassa tässä parin vuoden sisällä. En tiedä miksi lähdimme. Kaksi naista joka oli hotellihuoneessa jo kello kahdeksan illalla valmiina nukkumaan. Jo no enivei. Päätimme yhtenä päivänä lähteä kävelemään, ja näimme ison muurin. Kiersimme sitä ja lopulta se osoittautui isoksi hautausmaaksi. Nauroimme että pitipä sattua että ensimmäinen nähtävyys olikin hautausmaa. Siellä oli valtavan kokoisia patsaita, ja koska rakastan patsaita yli kaiken kuvasin kyllä näitä mielettömän suuria monumenttejä tämän tästä.

Kyllähän ne olivat vaikuttavia ja kuvastivat usein hyvinkin sitä suurta raastavaa tuskaa ja mieletöntä ikävää. Pitäneekin yrittää kaivaa niitä kuvia koneelta ja laittaa tännekkin. Mutta minähän elän suomessa ja täällä on hyvinkin tarkkaan määritelty kuinka iso kivi saa olla. Ja jos pieni enkeli maksaa 750,- , pitäisi kai olla miljonääri jos suomeen sellaisen monumentin haluaisi. Onneksi en halua.

Minä halusin toki patsaan, enkä tiedä mistä se ajatus joskus putkahti päähäni. Pari kaveria olivat menossa Italiaan ja pyysin heitä ostamaan enkelipatsaan jos löytävät. Eivät ihme kyllä löytänyt ja onneksi niin , koska siellä ne ovat usein värikkäitä ja minä halusin täysin vaalean.  Jos jotain haluan, sen myös aina olen löytänyt ja minulla on aina aikaa hakea sitä, ja olen mieluummin ilman kuin se että ostan jotain joka on sinnepäin. En edes esittänyt toivetta universumiin, mutta kai se toive vaan oli ollut päässäni niin kauan että se joku iso voima minua kuuli.

Joten kun vuosi kavereiden jälkeen olin siellä kroatiassa sattui niin että kaveri tarvitsi jotain, olisiko ollut paita tai sateenvarjo. Näin kadun toisella puolella pienen liikkeen, ja sinne me menimme. Liike oli siis paljon pienempi kuin kioski. Ja siellähän se nökötti nurkassa lattialla, se täydellinen patsas mikä oli ollut niin kauan pääkopassani. Yksi ainoa patsas siis. Olimme menossa vanhaa kaupunkia katsomaan ja pelkäsin että sen joku ostaa. Joten otin riskin ja varasin sen. Kaikki meni oikeasti hyvin ja sain patsaani jonka tungin reppuuni , vain pää ei mahtunut. Koneessa otin sen syliini, koska tämä jos joku oli minulle tärkeä, enkä halunnut kohdata rikkiinmennyttä patsasta kotiin tultuani. Jopa hinta oli juuri minulle sopiva, ja maksoin sen mielelläni.

Itse haluan omaan kiveeni , mikäli siis kiven saan tai haluan, mutta Matiaksen merestä löytämä sydämen muotoinen kivi pitää siihen ainakin istuttaa , jollei poika halua sitä itse pitää muistona veljestään.

Eniten ottaa päähän se hiton vaiva mikä pojalle tulee minun kuoltua, joten tehkööt juuri niin kuin haluaa. Mikäli se tarkoittaa että hän hautaa minut ja on ainoa vieras , sekin sopii. Salaa toivon kuitenkin lapsenlapsia kun niiden aika on, joten jos niitä on, kai hekin siellä sitten on. Paikka on ainakin ja se oli päivänselvää että Matun viereen tai sitten samaan hautaan, koska tiedän että mieheni pitää tuhkausta kauhistuttavana ajatuksena, niin silloin hänet  on pakko haudata Matun viereen.

Joskus olen miettinyt että mikäli meille tulisi ero, ja hän ottaisi uuden vaimon, mitenköhän se uusi vaimo toimisi. Apua. No en nyt juuri ole ainakaan itse eroamassa, ja kuolemahan voi tosiaankin tulla koska vaan. Juuri tänään mietin sitäkin kun oli aikamoinen floska joka helposti vie auton ojaan, ja siinä kun ajelin ja tuli autoja vastaan , mietin oikeasti, et oikeestiko se olisi pakettiauto joka minutkin tappaa. Hullua mutta totta. Nyt en ole yhtään kauhistunut , en ylihysteerinen,vaan kirjoitan tämänkin pienen ajatuksen koska se on minun todellista elämääni. Näin me elämme ketä olemme kokeneet kuoleman. Vaikka en vietä mitenkään mitään edes toiveelämääni tällä hetkellä sekin rassaa, koska haluaisin elää jotain sellaista elämää millä on merkitystä, josta saan kokemuksia.

Kun kerroin siitä patsaasta sanoin että olen aina saanut sen minkä olen halunut. Ne toiveet on ollut aika normaaleja kuitenkin, ja silti joku haave on ollut jopa sellainen mihin en ole uskonut. Silti tiedän että oikeasti on mahdollista saavuttaa melkeinpä kaiken mitä haluaa. Koska jos oikein kovin haluaa jotain, teet aika paljon sen eteen.

Kun nuorena halusin mekon päättäjäisiin , ja tuntui että se on ihan mahdoton tehtävä saavuttaa, Äidiltäni minulla ei olisi tullut mieleenikään moista edes pyytää. Joten se piti saada. Laitoin kaupan seinälle lapun että ulkoilutan koiria hoidan lapsia jos on tarvetta. Ja silloin sain sen pienen poikavauvan hoidettavaksi ja siitä sitten pikkuhiljaa keräsin sen mekkorahani. Toinen haave oli hevonen. Näin jopa unta siitä miten ratsastan  ja hoidan hevosta. Tämä unelmani tosin unohtui , asuinhan kerrostalossa , sain lapsia ja olin kaiken lisäksi vielä yrittäjä. Mutta universumi oli ottanut sen suuren haaveeni todesta ja loppujen lopuksi huomasin että minullahan on hevonen. Se vaan tuli eteeni kun vähiten sitä odotin ja eniten sitä tarvitsin. Pahaa pelkään että olen jo nyt rakastunut yhteen hevoseen, mutta en uskalla edes toivoa koska oikeasti minulla ei ole siihen varaa. Paitsi tietenkin jos voitan lotossa, silloin tulee aika supernopealla aikataululla tallinrakentajat tänne ja se ihana mussukka on minun, maksoi mitä maksoi 🙂

Moni miettii miksi minä teen näitä pätkähommia , koska töitähän oikeasti löytyy suomesta jos niitä vaan viitsi tehdä. Minulle on periaatteessa aivan sama mitä teen. Olenkin sanonut et lappaan vaikka paskaa, raha ratkaisee. Ei se ihan niinkään ole, koska olen oppinut arvostamaan itseäni. Yrittääminen ei vaadi suurtakaan ponnistusta mutta siihen tarvitaan palo tehdä ja kehittää ja ainahan siinäkin on omat riskinsä. Ja ideahan pitää olla mihin uskoo. Se palo katosi Matun kuoltua täysin. Aloitinhan toki koska luulin että olen jo tarpeeksi vahva ihmisenä. Mutta enpä ollut. Kolikolla on aina kaksi puolta ja nyt ainakin tiedän mitä en tule koskaan tekemään. Toiseksi satsaan mieluummin sellaiseen joka edistää omaa hyvinvointiani. Ja mikäli minua kusetetaan en anna sitä ikinä anteeksi. Minulla oli tässä yksi hyvä homma tiedossa ja jopa viihdyin silleen suht hyvin. Olin yksin vastuussa siitä mitä tein ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin. Tapahtui kuitenkin sellainen asia joka ei ollut minusta kiinni ja eräs ihminen siirettiin minun paikalleni, ihan tosta noin vaan . Suutuin siis ihan niin paljon kuin ihminen voi ja silloin kun minulla palaa pinna on oksat poissa. Marssin saman tien suurimman johtajan puheille ilmoittamatta mitään ja sanoi ihan juuri tasan tarkkaan mitä mieltä minä olin. Olin toki asiallinen mutta ymmäärrän hyvin ettei hänen mielestä ollut hyvä asia kun en osoittanut sitä nyöryyttä mitä pitäisi olla. A) Minhän en olisi saanut sanoa mitä mieltä olen B) Minun olisi pitänyt niellä tämä ja olla kiitollinen että minulle osoitettiin toinen työ. C) sehän ei sopinut minulle koska olin mennyt päivätyöhön ja minusta palkka oli liian paskaa tehdääkseni vuorotyötä, ilman minkäänlaisia lisiä.

Sanoin toki ymmärtäväni hänenkin tilannettaan ja uskon kyllä hänen vetäneen herneen nenäänsä eikä oikeasti tykännyt että tavallisella työntekijällä voi olla omia mielipiteitä. Joten toimin niin kuin tein, olin sopinut ja allekirjoittanut sopimuksen ja sen tein ja sen jälkeen päätin että pitäkää paskanne. Voitte olla varmoja että laskin päiviä kunnes viimeisen kerran sen oven suljin. Kappas kappas, tuli soitto, joka oli paras kiitos sinänsä minulle. Koska jollen olisi tehnyt työni hyvin, tuskin olisivat soittaneet. Kieltäydyin kohteliaasti ja sanoin jopa syyn. Mielessäni toki ajattelin, niin makaa kuin petaa.

Uskon vahvasti että kun on kokenut sen mitä minäkin olen käynyt läpi, ei vaan jaksa kiinnostaa sellaiset asiat mitä muuten olisi niellyt. Kun oikeasti on kokenut sen ettei elämällä tunnu olevan mitään merkitystä ja se on pelkkää suorittamista, niin on aivan samaa mitä paskaa sataa enää niskaan, kun on jo kokenut sen pahimman. Osan asioista pystyn kuittamaan, koska ne on jo niin pieniä minun mittakaavassa.

Tarvitsen tottakai rahaa , enkä kiellä etteikö sekin on raastavaa kunnei sitä ole. Mutta ilmeisesti en ole vielä sen suhteen ollut niin pohjalla että olisi pakko jo alkaa keksimään jotain muita vaihtoehtoja. On aika ristiriitaistakin tehdä töitä , tekemällä sen niinkuin kaikkensa antaneena ja tilillä löytyy pelkkää pölyä. Sitä miettii usein että tällä työpanoksella voisi oikeasti tehdä tiliäkin. Mutta ne on valintoja ja kaikella on aina kaksi puolta. Minä ainakin totesin että minulle riittää se että on työ ja tulee edes joten kuten toimeen. Voin sulkea oven ja se on siinä kunnes kello herättää seuraavaan päivään. Eniten ehkä ärsyttää se että koen että monet mahdollisuudet jää kohtaamatta. Koska jos elää näinkin tylsää elämää kuin minäkin vietän, enkä seilaa kun kaupan kautta kotiin , et kohtaa mahdollisuuksia. Olen toki saanut soiton vanhalta asiakkaaltakin, mutta en voinut työtä suorittaa koska olen jo lopettanut ennakkoperintärekisterini. Joten jotain kai olen oikeinkin tehnyt kun senkin soiton sain. Se on minulle tavallaan kiitos, ja aika pitkälle elää kiitoksellakin. Olen päättänyt että joku merkitys elämälläni pitää olla. Ja osittain tyydyn tilanteeseeni juuri tämän takia ja se on ihmiset.

Haave kuitenkin on työ joka oikeasti antaa minulle sellaisen olon että sillä on merkitystä . Voisin oikeasti kuvitella olevani jopa jossain viidakossa hoitamassa vaikkapa uhanalaisia eläimiä. Miten onnellinen olen kun näen televisiosta vaikkapa pieniä norsunpoikasia mitä viedään uimaan ja syötetään tuttipulloilla 🙂 Sekin on mahdollista mikäli olen valmis luopumaan monesta muusta tärkeästä asiasta, mutta sitä en ole, ja tällä hetkellä syy on perhe.

Mikäli voitan lotossa en usko lähteväni leijailemaan. Tuskin ostan guccin laukkuja tai Vittonin huivejakaan. Ei, silloin minulla olisi mahdollisuus auttaa ja tehdä sellaista työtä mitä oikeasti koen että tarvitaan. Saisin organisoida ja olla osana jotain joka on hyvää ja palkitsee meiltäni, kun näkisin kaiken omilla silmilläni. Se on rikas elämä. Toki taatusti tekisin jotain muutakin kivaa. Mutta isompaa taloa en tarvitse, auton ostaisin ja se olisi kai maasturi. Joo ainakin olisi tekemistä. Jollei tiedä koska kuolema tulee, niin ei tiedä sitäkään koska se lottovoitto napsahtaa. Sitä odotellessa 🙂