Tässä kun on käynyt suht säännöllisesti läpi omaa tapaustaan, herkistyy tavallaan eri tavalla muiden ihmisten tarinoihin. Olen miettinyt monen monta kertaa miten voisin parhaiten antaa toivoa siitä että valoa kaiken surun ja  epätoivon keskellä todellakin on.

En kuitenkaan nähnyt sitä valoa ja toivoa itse, ja jotenkin tuntuu jopa siltä että oma suru, epätoivon keskellä, viha, luopumisen tunteineen, todella raskaalla tiellä mitä yritti raahustaa eteenpäin, kohti ei mitään, ei kertomalla ainakaan auta ketään. On todellakin iso vastuu tavallaan jopa yrittää auttaa. Jopa tänä syksynä kun olen pala palalta kaivanut kaiken esille, olen miettinyt kuinka hyvä onkaan kertoa siitä. Auttaako se todellakaan ketään? Kuka oikeasti jaksaa lukea loppuun, ja ymmärtää että sitä valoa on? Kun mietin miten itse luin muiden tarinoita keskustelupalstoilla, velloin tavallaan heidän mukana. Silti luin, ja se hienoin hienoista edistymistä ei edes ymmärrtänyt.

Jotenkin voisin tietenkin ajatella että mitä tässä kirjoittaa, selvisinhän minäkin yksin. Mutta kun näitä tarinoita on niin monta, on niin monta tapaa menettää lapsi. Ei kaikilla ole muita lapsia jotka jää voimavaraksi, ei kaikki kuole samalla tavalla kuin minun lapseni.

Totesin silti vaan itselleni että niin paljon kuin niitä tositarinoita tarvitaan, suruineen epätoivoineen, tarvitaan varmasti myös tarinoita onnellisista hetkistä. Ymmärrän että kiva tarina, siitä miten osaan olla onnellinen, ei taatusti ole kovinkaan uskottava ihmiselle jonka menetyksestä on vasta henkäys. Mutta luotan nyt vaan jotenkin siihen sisäiseen minääni, eli ajatuksiini jotka putkahtaa joka jälleen saa minut ottamaan läppärin syliini.

Ei tässä mikään lottovoittaja olo ole itsellänikään. Tiedän ettei tämä ole taikaisku tai ratkaisu. Mutta se voi olla yksi osa parantumista. Tiedän ettei ole mitään yhtä asiaa joka auttaa. Tämä on pientä palapeliä ja jokaikinen pala on tärkeä. Mikä pala keneltäkin puuttuu juuri nyt sitähän en voi tietää. Eikä yhtä ohjekirjaa voikaan tehdä koska tarinamme on niin erilaisia niinkuin me olemme ihmisinäkin.

On ehkä hyvä ymmärtää ettei itseäänkään voi ymmärtää , ennekuin kokonaisuus alkaa hahmottumaan. En tiedä löytyykö oikeasti ketään jolla on niin suuri pitkäjänteisyys että voisi lukemalla ymmärtää että tämä on prosessi joka vaan kestää. Voisin verrata sitä todella isoon palapeliin mihin ei ole kuvaa minkä mukaan voi edes yrittää laittaa niitä miljoonia palasia edes paikoilleen. Mutta jostain löydät pari palaa, ja se on se alku. Itse inhoan palapelejä joten ehkä juuri siksi minulla kesti kauan työstää omaa suruani. Ei minulla riittänyt kärsivällisyys eikä ymmärrystä miksei tämä asia suju, niin kuin yleensä asiat mitä olin vaan ripeästi hoitanut pois alta.

Mutta jos vertaan sitä siihen että istumme suljetussa tilassa yksin sen palapelin kanssa, ja vapaus koittaa tasan tarkkaan kun se isoin palapeli on tehty , takaan että yritämme.

Kuvitelkaa oikeasti sitä tilaa ja sitä toivottoman suurta palapeliä. Kuvitelkaa mitä kaikkea tuntisitte sinä aikana, epätoivoa, luopumista, ahdistusta ja se mikä olet ihmisenä, saa sinut ymmärtämään miten juuri sinä ratkaiset vapautumisesi.

Minä olisin taatusti heittänyt palat monet kerrat seinään, olisin taatusti jättänyt palani nurkkaan tekemättä mitään moneen päivään, itkisin silmät päästäni , vihaisin jokaikistä palaa. Mutta sitten tulee se iso MUTTA , taatusti ajan kanssa ymmärtäsin ettei ole muuta tietä kun ottaa lusikka kauniiseen käteen ja malttaa, rahoittua, psyykata itseni siihen että selviän tästä, ymmärtää ja harmitella niitä kertoja kun rikoin palapelin mistä olin jo koonnut osan.

Näin ainakin itse koen oman edistymiseni tapahtuneen. Se millainen olet ihmisenä ratkaisee sen miten pääset eteenpäin ja miten löydät vapautesi. Itse koen etten ikinä unohtaisi sitä aikaa jonka olisin viettänyt palapelini kanssa, mutta koen että se myös olisi ollut opetus itsestäni.

Masennus ja kaikki muukin mikä tuntuu mustalta, niistä on tavallaan otettava opiksi, nähdäkseen edes jotain hyvää miksi asiat tuntuu siltä miltä ne juuri tuntuu. Tämä on kyllä mahdoton tehtävä ymmärtää kun olin sen mustan keskellä. Mutta kun se palapeli edistyy alkaa ehkä jo erottua jotain kuvioita, sitä innostuu ja hakee juuri niitä paloja jotta saa varmistettua että kuva on juuri se mitä kuvitteletkin sen olevan.

Tunnetteko sen ilon, sen hetken ilon? Jess näet jo ylänurkan kuvan, haet innoissasi juuri niitä värejä paloista jotta saat sen valmiiksi. Tulee ihan uutta draivia, yritystä ja ihan erilaista kärsivällisyyttä koska näet jo valoa, näet melkein sen kohdan kuvan. Lopulta erotat jo kuvan ja saat sen kohdan valmiiksi, vain ja ainoastaan jatkaaksesi vielä isoa ja todella valtaavaa palapeliäsi. Mutta yksi osa on jo valmis. Enää et heitä sitä hukkaan vaan varjelet sitä , koska et todellakaan halua rikkoa sitä vahingossakaan  minkä olet jo saanut aikaan.

Voi miten olisin toivonut itselleni niin paljon minkä tiedän tänään. Ja voi miten haluaisin antaa kaikille teille sen saman ymmärryksen, edes hitusen verran valoa siitä toivosta. On vaan uskottava että jos edes pienen pienen kipinän saan syttymään, te olette edes hitusen verran minua edellä, siinä tilassa missä minäkin olen ollut, missä tekin olette nyt. Se on pieni tiedostaminen josta kasvaa isompi , toivon mukaan edistäen teidän prosessianne. Toivon että koette että saitte tavallaan yhden palan valmiiksi laitettuna ja se on jo paljon. Siihen ainakin itse pyrin.

Toivon että olisin itse ymmärtänyt että kaikki apu minkä itse sain, oli osa kaikesta joka paransi. Siksi toivon myöskin ettei kukaan auttaja koe ikinä etteikö se oma panos olisi vähäisempi kuin kenenkään muun apu. Juuri se teidän pienin pienikin apu on todellakin yksi pala jotta se läheinen ystäväsi tai rakas läheisesi eheytyy. Apu voi olla kuunteleminen, konkreettista apua, ymmärrystä ja ymmärrys että tämä ei ole taikaisku. Ei teidän tarvitse auttajina auttaa joka päivä , ei teidän tarvitse ottaa vastuuta, eikä jättää omaa elämäänne elämättä. Joskus riittää kun vaan on se ihminen mikä oli ennen, koska sitä ihan tavallista elämää tarvitaan myös. Voit olla se työkaveri, voit olla se ystävä joka kävi lenkillä hänen kanssaan, voit olla se joka aina silloin tällöin soitti tai lähti joka kevät kukkia ostamaan.

Itse olin kerran tiedostamattani auttaja. Hyvä ystäväni menetti hyvin pienen vauvansa. Ajattelin viedä vauvan haudalle kynttilän. Ilta oli pimeä ja minä menossa töihin. Tiesin suurinpiirtein missä hauta sijaitsi. Kävelin rivi riviltä edestakaisin enkä löytänyt sitä hautaa. Aika oli vähissä ja vaikka kuinka sinnittelin oli pakko luovuttaa. Laskin että ehdin viedä kynttilän heille kotiin jos oikein kovin kiirehdin. Soitan ovikelloa ja ystäväni avaa oven, puhelin kädessään. Hän lopettaa puhelun ja ojennan kynttilän selittäen etten yrityksistäni huolimatta löytänyt hautaa. Hän ilahtui ja sanoi juuri puhuneensa äitinsä kanssa ja harmitellut ettei hänellä ole edes kynttilää haudalle vietäväksi, ja siinä minä sitten soitan kaiken keskellä ovikelloa, ja muuta hän ei nähnyt kuin kynttilän kädessäni. Vauva oli haudattu sukuhautaan , eikä nimeä oltu vielä lisätty hautakiveen, siksi en sitä löytänyt. Jotenkin tuntui kuin tälläkin oli tarkoitus.

Minä olen pisara ja minun tarinani on vaan yksi muiden joukossa. Mutta jälkeenpäin olen ajatellut että kaikki mitä olen kokenut tavallaan on suojellut minua. Kun voimattomuus otti vallaan, ehkä pitikin levätä. Kehoni on toden totta yrittänyt auttaa minua niin paljon kuin se on pystynyt, mutta minä en sitä ymmärtänyt.

Nyt olen viisaampi ja siitäkin pitää olla kiitollinen, koska jollei niin olisi, en olisi saanut mitään päätökseen. Minun palapelistäni puuttuu aina se yksi pala, ja se on sydän, keskellä palapeliäni, ja sen palan pidän aina mukanani minne ikinä tieni vie.

Toivon ihmeitä edelleen, elämääni mahtuu jo unelmia. Poikani eli aina unelmissaan, ja hän toden totta uskoi niihin. Unelmat on auttanut monia ihmisiä selviytymään. Vaikkei minulla alussa ollut mitään unelmia itseäni varten, niitä on onneksi jo löytynyt. Vaikka tarinani on ollut rankka ja mustaa täynnä, se on vaan osa historiaani, mille en mitään voi. Koska rakastin ja rakastan edelleen poikaani ihan yhtä paljon kuin silloin kuin hän syntyi, en halua luopua menneisyydestänikään. Poikani elämä ja hänen historiaan kuuluu myöskin kuolema, se on osa mitä en halua pyyhkiä pois, koska se on osa häntä ja se on totuus.

Mutta kaikki turha taakka, sen jätän pois. Kaikki mikä ei edistä eteenpäin pyrkimistäni, kaikki jotka ei ole itselleni hyväksi. Kieltäydyin hakemasta yhtä työapaikkaakin, koska tiedän jo etten koskaan viihtyisi siellä ja siihen en haaskaa elämääni, en halua olla marttyyri ja suorittaa elämääni kun elämässä oikeasti on muitakin vaihtoehtoja, ja minä en ole niitä kaikkia ovia vielä avannut. Olen jopa huojentunut ja tyytyväinen päätökseeni, ja silloin on kaikki hyvin.

Yritin miettiä mistä en vielä ole kirjoittanut, avasin kirjani, mutta en halunutkaan selata sitä , joten kerrankin tottelin ja suljin sen. Se on olemassa, mutta nyt olen oppinut etten voi hyvin jos elän pelkästän mennesiyydessä. Olen jo ymmärtänyt ettei mikään enää saa poikaani takasin. Jos haluan elää niin kuin poikani toivoisi, minulla on oltava unelmia. Hänen kuolemansa opetti minua kuuntelemaan itseäni paremmin. Edelleenkin olisin tehnyt mitä tahansa jotta poikani olisi saanut elää, mutta olen kai silti hitusen verran ymmärtänyt että tätä elämää ei näin pieni ihminen voi ohjata. Vaikka olen päättäväinen ja pyrin suorittamaan asioita, nopeasti ja tehokkaasti. Vaikka olen periksiantamaton jossain asioissa, niin tässä kohtaa olen pisara valtameressä. Poikani hengen säilyttämiseksi olisin madellut , anonut, pettänyt lupauksia, yrittänyt, antanut vaikka oman henkeni. Mutta täällä istun, ja poika on kuollut. Vaikka hän olisi kuollut millä tavalla hyvänsä olisin kävellyt näitä samoja teitä mitä olen kulkenut. Suruni olisi ollut 100% sesti ihan yhtä suurta.

Minulla ei jää muuta vaihtoehtoa kun pitää poikani elossa muistoissani. Vaihtoehtoni on ainoastaan tehdä elämälleni mitä minun vahvuuksillani voi. Mietin vaan mistä minun poikani olisi ylpeä. Mietin mitä hän olisi toivonut minun tekevän, elävän. Tiedän että riitin hänelle sellaisena kuin olin, tunsin onnekseni olevani rakastettu, onneksi on ne hyvät muistot. Yhtä lailla kun tiedän että poikani pikkuvelikin soittaa kun oikein minua tarvitsee, ja olen se tuki minkä hän muistaa kun on suuri hätä. Tiedän ettei kaikkia asioita aina sanota, mutta sen tuntee sydämessään. Voin vaan yrittää olla parempi ihminen kuin olen. Kaikki se mikä minussa jo oli, kaikki se mitä en voinut käyttää herättääkseni poikani henkiin, voin käyttää siihen että rakennan omalta osaltani jotain paremmaksi. Minä voin olla se puuttuva pala jonkun ihmisen elämässä. On se sitten sureva tai vastaantuleva , sitä en voi tietää. En voi muuta kun katsoa eteenpäin , ottaa vastaan se mikä tulee, muistaa hyviä asioita ja muistaa oppimani.

Taas yllätyin miten tämän päivän tekstini lähti lapasesta. Alunperin piti kertoa kivoja tarinoita. Taas tuli olo etten kirjoittanut itse vaikka tiedän niin tehneeni. Minun piti kertoa mitä minulle kuuluu.

Joten lisätään sekin. Voin hyvin kun minulla on töitä, ja onneksi niitä onkin ollut hyvin. Sitten tuli syksy ja työt väheni. Kolme viimeistä tiliä onkin ollut kuin pölyä. Kyllä se aina vaikuttaa mielialaan vaikka yritän ottaa rennosti. Huomaan etten nouse aamulla ylös ja ala heti puuhaamaan. Kunnei ole töitä saisi tehtyä vaikka mitä. Mikäli nousisi ylös normaalisti ja vaan aloittaisi niin kahdeksan tunnin aikana ehtisi kyllä vaikka siivoamaan koko asunnon jos sitä haluaisi. Mutta minä luen uutisia, jään katsomaan televisiota ja usein en saa juurikaan mitään aikaiseksi.

Eilen sentään pesin vessan, kunnon kloorit ja pöpöt pois. Keittiön tasot siivosin turhista tavaroista ja mapitin maksettuja laskuja mappiin. Keitin koirille ruokaa ja silti tuntui kunnen ollut oikein iskussa. Yleensä kun vaan aloitan , tunnen voimaa ja veressäni virtaa energiaa. Joten soitin kaverille että nyt tulen kyllä sinne. Hän on usein ulkona koska on hevosia ja työt ei siellä lopu. Sanoin että nyt on saatava happea ja jotain muuta mietittävää. Sanoin että juoksutan vaikka jotain hevosta.

Tulen perille ja pidän pressua ylhäällä jotta kaveri saa turvetta kottikärryyn. Lopulta haetaan yksi hevonen sisälle ja laitamme sen kuntoon. Kaverin mielestä voin ihan yhtä hyvin ratsastaa. Siitä olikin taas vuosia, hämmästelimme miten nopeasti vuodet kuluu.

Muistutan etten todellakaan ole mikään proo. Pääsen selkään ja kauhistelen miten korkalla istun. Onneksi kaveri on koko ajan kentällä ja onneksi laittoi vielä portin kiinni ajattelen. Sitten alamme vaan kävelemään ympäri kenttää. Tuntuu uskomattomalta että olen joskus omistanut hevosen , ravannut ja laukannut. Tuntuu kunnen olisi ikinä ratsastanut. Onneksi se tunne kesti lyhyen ajan, vaikken siltikään tuntenut itseni ihan niin kuin ennen. Pikkuhiljaa rytmi löytyi. Hitsit mikä voima hevosella on, ei se vahvuus vaan kaikki . Olen ehdottomasti että niillä on parantava vaikutus . Ei vaan sitä että hevonen liikuttaa minun kehoani ja vahvistaa sitä, mutta se henkinen yhteys. Miten minusta aina vaan tuntuu kun hevoset lukisi ajatukseni ja ne tietää mitä juuri minä tarvitsen. Itse haluan aina olla mahdollisimman hellävarainen ja toivon aina pystyväni ohjailemaan hevosta melkeinpä pelkällä ajatuksella. Päätimme että mennään pelkkää käyntiä, mikä sopi minulle enemmän kuin hyvin. Pikkuhiljaa aloin muistelemaan eri juttuja mitä olen joskus hallinnut, ja testasin niitä. Käytänössä se tarkoitti eri käännöksiä, yritin muistaa miten kyynereet pitää olla , miten pidän käteni. Testasin pysähdystä pekästään istunnallani ja voi sitä riemaua kun se toimi. Taputin kiitoksen ja nauroin sekä liikutuin. Tosin kaverini tytär nauroi yhtä paljon, kun hevonen oli niin tyytyväisen näköinen vaikka ei todellakaan joutunut suorittamaan juurikaan mitään. Minun vaatimukset tuntui sopivan hänelle enemmän kuin hyvin ja vielä kun sai isot ja aidot kiitokset päälle , niin mikä hänen oli ollessaan minun terapiapallona 🙂

Onhan se kiva tuntea kiitollisuutta omasta työstään ajattelin. Mutta olin oikeasti todella onnellinen kaikesta mitä teimme yhdessä. Onnellinen itseni puolesta ja hevosen puolesta.

Onnellinen miten kerrankin nautin illasta, ilmasta , ystävistäni.

Kun nousin selkään minulla oli pieni palli mistä nousin selkään. Ja voi miten minua nauratti kun hevonen lähestyi lopulta sitä pallia , kurotti kaulaansa kuten varmistaaksen että siinä se palli on, ja nyt toi akka voisi oikeasti lopettaa . Hitsit minua nauratti, ihan kun se olisi näyttänyt minulle että tossa on toi palli, ole hyvä ja poistu 🙂

Lopulta kaverikin ja tytär alkoivat kunnostaa kentän reunoja, joten ehkä heidänkin hermot rauhoittui kun luottivat että sentään pysyn satulassa. Kaikki loppuu aikanaan ja päätin että nyt on hevonen saanut liikuntaosuutensa tältä illalta . Pääsen jopa liukumalla hienosti alas jaloilleni enkä sentään vaan pudonnut sieltä lössähtäen, positiivista sekin.

Hevonen laitetaan kuntoon ja pääsee ansaitusti syömään omaan karsinaansa. Mekin menemme sisälle syömään itsetehtyjä sämpylöitä kahvin kera. Mitataan yksi koira ja yritän tehdä sanomalehdestä kaavat jotta saan ommeltua sille loimen talvea varten. Löysin kirpparilta pitkän takin, josta en kuitenkaan tykännyt, joten siitä tulee nyt loimi koiralle , jos tulee.

Lopulta lähden ajamaan kotiin ja tuntu kuin joku möykky on kadonnut. Koin että kerrankin ymmärsin etten voi vaan jäädä sohvalle miettimään asioita. Ymmärsin että kuitenkin ehkä olen stressannut asioita koska olen ollut suht saamaton. Tiedän toden totta mitä on kun vajoaa ja siihen suohon en hevillä mene, jos sen vaan voin estää. Tällä kertaa tein sen ja hitsit miten hyvä päätös se olikaan.
Hevosen liikeet, lämpö ja se hassu vilpittömyys. ystäväni ja tyttären kauhu ja naurut ja koko kokonaisuus . Se oli tunti elämästäni ja sai silti niin paljon hyvää aikaan, vaikka ei juurikaan tapahtunut mitään ihmeellistä. Mutta hevosissa vaan on se joku taika minulle. Kun vaan haluaa halata. Ainii lauloin jopa Jingell bells siinä kun köpöteltiin ja minua nauratti sekin.

Tuntui kun hevonen meni jo rytmin mukana eteenpäin ja korvat kuunteli et mitä hittoa nyt tapahtuu.

Oli kyllä niin hyvä juttu taas, ja hauskinta on, että naurattaa vieläkin. Niin sen pitäisi olla että muistot toisi hyviä ajatuksia. Itkettää minua vieläkin kun ajattelen poikaa, mutta näin se elämä nyt vaan menee. Rakkaus ei ole kadonnut , ei sitten sentin senttiä, ei vaikka minä ratsastin ja vaikka minulla oli kivaa, tunsin kiitollisuutta ja nautin ystävieni seurasta. Tämä on uusi elämäni voi olla kivaa ja hauskaa, silti rakastan minun poikaani enemmän kuin koskaan. Se on mahdollista !