Raskainta surussa on katkeruus ja huonot kokemukset. Tuntuu kyllä edelleen epäoikeudenmukaiselta mitä kaikkea olenkaan lukenut ja itse kokenut että siinäkin tilassa pitää vielä kokea niin paljon huonojakin asioita.

Surun syvissä vesissä kun kaikki on uutta ja tapauksesta riippuen joutuu kohtaamaan ihmisiä jotka pakostakin tekee työtään johon voi liittyä kuolema, mutta hekin ovat vaan ihmisiä. Jos tulee huonoja, jopa epätoivoisia ajatuksia siitä mitä olette kokeneet, antakaa itsellenne aikaa käsitellä niitä tuntemuksia jälkeenpäin.

Voi kiesus sitä kiroamisen määrää ja vihaa mitä olen kokenut ja varsinkin toivottomuutta. On ihan turhaa tässä sanoa vihaiselle että älä vihaa. Hitto vie kun viha on suurimmillaan niin tuntekaa se, vihatkaa minun puolestani niin paljon kun jaksatte. Tämä on taatusti väärää eikä johda mihinkään, mutta minä jos joku ymmärrän että jos sen vihan pitää sisällään, siitä ei ainakaan hyvää heilu.

Myönnän käyttäytyneeni vähemmän fiksusti monet kerrat.

Mielessäni olen haistattanut pitkät vitut ja mielessäni haukkunut jonkun niin pystyyn kun vaan ihminen voi. Olen halunnut loukata ja sanoa kamalimmat sanat jotka osuisi niin syvälle ettei se ihminen unohtaisi sitä ikinä. Olen halunut satuttaa niin kovin, ettei sillä ole mitään määrää. Jotain joka olisi sille ihmiselle lopun elämän läksy.

Se kai on luonnollista ja se kai on osa prosessia. Olen laskenut ja yrittänyt todistaa ystäväni kanssa miten pitkälle ihminen lentää kun häneen törmää auto, ja mikä nopeuden  on silloin pitänyt olla. Ollaan vihattu systeemiä joka päästi ajajan ilman sakkoja. Jeesus me ollaan raivottu ja ruokittu vihaa ja katkeruutta kilpaa.

Olen edelleenkin sitä mieltä että jotain asioita olisi ollut kiva viedä loppuun asti. Mutta kenellä riittää siihen voimia?  Kun tunnet että lapsesi ei ollut edes oikeuden arvoinen. Tässä kohtaa raha puhuu ja siitä olisi ihan helvetin paljon apua. Silloin pystyisi edes maksamaan siitä että joku ottaa asian hoitaakseen. Minusta tuntuu että yksi osa prosessia on juuri se, että haluamme vieläkin tehdä kaikkemme lastemme oikeuksien puolesta vaikkei lapsi ole enää hengissä. Tätä on vaikeaa ymmärtää jollei ole lastaan menettänyt. Mitä se hyödyttää? Eipä juuri mitään muuta kuin se että saat olla äiti tai isä viimeiseen asti, olla se helvetin iso leijonaemo tai isä joka antaa vaikka henkensä lapsesi puolesta. Jollekkin se voi olla rahallista korvausta, mikä ei koskaan ole lapsen elämän arvoista. Raha on enemminkin konkreettinen asia joka todistaa että olet saanut oikeutta. Tai syyte, ja tuomio jollekkin joka on osallinen lapsesi kuolemaan, on sekin sentään oikeutta. Mutta se kunnei asiaa oteta edes käsittelyyn, loukkaa enemmän kuin mitään muuta. Lapsesi on vaan tilastonumero ja joku tapaus numerolla jotain.

Yhtä reilu kun kuolema on meitä kaikkia kohtaan, toivoisin todellakin oikeudellakin olevan kaikkia kohtaan yhtä reilu. Periaatteessahan sen pitäisi olla näin, mutta eipä se käytännössä aina niin tunnu olevan. Eipä saanut ystäväni lapsikaan oikeutta, kunnei asiaa katsottu edes sen arvoiseksi että asiaa tutkittaisi kunnolla. Näin me sen asian ainakin koimme. Voimat loppui ja asia nyt on, mitä se on. Yliajaja ei saanut edes sakkoja. Eikö tunnukkin ihan hullulta? Verrataanpa tätä vaikka liikenneonnettomuuteen jossa tulee pelkää peltivauroita. Siinä tulee usein molemmille osapuolille sakkoja liikenteen varomattomuudesta. Aina pitää olla valppaana. Nyt puhutaan kuitenkin ihmishengestä. Näistä asioita kirjoitetaan paljon ja paljon tuskaa, vihaa ja negatiivistä se kyllä tuottaa.

Tässä kohtaa olen onnellinen, etten kokenut onnettomuutemme olleen kenenkään vika. En voi tietää, miten ajattelisin asioista mikäli asiat olisi ollut toisin. Tottakai olisin toivonut vastaantulevan auton tekevän väistöliikkeen joka olisi johtanut siihen että hän itse olisi ajanut ojaan. Mutta ymmärsin jo silloin että ihminen ajattelee itseään ja mahdollisuudet selvitä isolla autolla vastaan pieni on aika selvää kuitenkin. Meillähän kyse ei ollut ylinopeudesta vaan päinvastoin. Jossitella voi vaikka kuinka paljon, ja olenhan minä sitäkin harrastanut. Jos Matiaksella olisikin ollut huomattavaa ylinopeutta, vastaantuleva ei olisi ehtinyt miettiä vaan olisi toiminut ehkä harkitsemattomammin, joka olisi voinut olla se, että väistöliike olisi tullut kuin luonnostaan. Onneksi en alkanut jossittelemaan tällaisia, ja onneksi ymmärsin jotenkin tämän tapahtuneen oikein. En edes tiedä saiko tämä kuljettaja edes sakkoja . Voi olla että se on jossain mainittu.

Tuntuu hullulta että tärkeimmät ihmiset jotka jollakin tavalla liittyi onnettomuuteen ovat suurimmaksi osaksi olleet asiallisia, jopa hyviä , inhimmillisiä. Ne huonot kokemukset mitä olen kokenut, niistä olen onneksi saanut pois pyyhittyä tavallaan. Ne asiat on niin mitättömiä etten edes uhraa paljonkaan aikaa heille enää. Se ei poista sitä mitä olen kokenut, eikä sitä että se on tapahtunut. Enkä edes allekirjoita sitä että syy olisi ollut minun että tunsin näin. Vaikka  lapseni oli kuollut, vaikka olin järkyttynyt, vaikka oli suru ja kaikkea paskaa mitä siihen liittyy, en kuitenkaan ollut hullu. Ei järki katoa lopullisesti, mitä tuntuu olevan monelle vaikeaa ymmärtää. On helvetin helppo diagnoisoida ihmistä surun murtamaksi joka ei ole oma itsensä, ja mennä sen taakse ja unhohtaa koko ”tapaus”.

Ei mekään surun murtamat tyhmiä olla, kyllä meilläkin leikkaa. Osataan oikeasti jopa ajatella järkevästi. Yksi tyhmimmistä ihmisistä minkä olen kokskaan kohdannut oli kyllä ylivoimaisesti patologian laitoksen sihteeri.  Uskomatonta, eikö? Ihminen joka tavallaan tekee työkseen asioita kuoleman kanssa. En nyt tiedä olenko varsinaisesti päättänyt vihata häntä lopun elämäni, mutta ainakin hän tulee aina ensimmäisenä mieleeni kun tulee juttua kuolemasta ja kokemuksista.

Hyvinkin pienet asiat taas tuntuu myös lohduttavan meitä. Minulla esimerkkinä taas voi olla itse patologi. Rehellisyys tulee mieleeni ensimmäisenä. Sekä se että pystyy laskemaan itsensä tavallisen ihmisen tasolle ja selittää asioita niin että maalikkokin ymmärtää  mistä edes puhutaan. En olisi kuuna päivänäkään voinut ymmärtää että valtimo on niin suuri kuin miten hän sen minulle kuvaili. Se että hän näki vaivaa selittämään minulle kuinka paljoin verta sydän pumppaa minuutissa , en tiedä vaikka se lappu olisi vieläkin tallessa. Olin valokuvausliikkeessä kun hän soitti ja tein nopeita muistiinpanoja  ensimmäiseen paperiin minkä käteeni sain. Kolmas asia oli pieni sivumaininta. – Mikäli poika olisi ollut leikkauspöydällä, hän olisi voinut selvitä, koska oli nuori , terve, vahva kaveri. Voiko enää kauniimmin sanoa? Ei voi.

Nyt itken silmät päästäni taas, ihan liikutuksesta kun muistelen tätäkin puhelua. Jo sana kaveri, vaan on niin inhimmillistä, tuntuu kun joku puhui sentään ihmisestä eikä pelkästään ruumiista.

Kyyneleet valuu ja silmiä kirvelee, ja tuli mieleeni että mahtoiko se eilinen hevostelu jotenkin laukaista jotain möykkyjä…he he

No enivei. Jos joku ihminen sopii patologiksi niin se oli ainakin Matiaksen henkilökohtainen patologi !!!! Hiton hieno ihminen. Kerrankin voi sanoa että joku on todellakin löytänyt oikean työn.

Ja se sihteeri saa minun puolesta istua toivon mukaan jossain pimeässä kopissa naputtelemassa latinalaisia sanojaan kunnes homehtuu niihin. Jollei vittu mitkään kellot soi päässä, niin syytön minä siihen olen..oikeesti hei, ehkä ei ole edes ajatuksen arvoinen. Enemmän empatiaa sain pankistakin !

Nonii ukko saapui kotiin , pyyhin silmäkulmani , koska en jaksa selittää miksi istun täällä silmät punaisena.

En voi muuta toivoa kun että kaikki ihmiset jotka jollakin tavalla on tekemisissä kuoleman kanssa, vaikka sitten se sihteeri, ymmärtäisi että heidän työnsä ja miten he kohtelee ihmistä joka on saanut surullisimman viestin tietää vastuunsa ihmisenä toista ihmistä kohtaan.

Vaikutus ei ole ohi sille ihmiselle joka elää surun kanssa tavalla tai toisella koko lopun elämänsä. On taatusti tapauksia jossa mekin olemme syyllisiä syyttömyydessämmekin , miten reagoimme, mutta me sentään olemme menettäneet rakkaan. Joten mieluummin niin päin että virkamies loukkaantuu kuin me, he sentään pystyy kuittamaan tapahtuneen paremmin, kuin me.

Koulutukseen tämäkin , koska todellakin toivon enemmän näitä hyviä kokemuksia mitä voi kiitollisuudella muistella, vaikka kyyneleet valuukin. Mieluummin muistelen hyviä kuin huonoja, joten kaikesta hyvästä olen enemmän kuin kiitollinen .

Näin tänään ja nyt sitten sen loimen kimppuun joka odottanut pöydällä tekijäänsä.

Tsemppiä kaikille , asioilla on tapana järjestyä tavalla tai toisella.