Joo tässä aloin miettimään miten tämä elämä ois mennyt jos kaikki olisi mennyt niikuin pitäisi nykymaailman mukaan. Millaiset ohjeet olisin saanut ja olisiko kaikki ollut helpompaa? Totesin että uskon että jonkinlaiset eväät olisi kai saanut, mutta muuten uskon surun olevan jotain joka vaan on käytävä läpi. Itse koen olevani jo onnekkaampien puolella jolle joulu ei ole eka , eikä toka, vaan jo 12:sta.

Toisaalta jos se olisi toinen oisin saanut pitää Matun pidempään, ehkä olisi lapsenlapsia joka eläisi ja olisi osa häntä.

En yritä tehdä mitään draamaa omasta elämästäni vaan pystyn edelleen totuudessa ja nyt vaan on hyvä olla. Ikävä on aina eikä poista niitä kuoppia mitä aina tulee olemaan tielläni, mutta taatusti harvemmin kompastun niihin ja pystyn kai hyppäämään ylikin.

Jos siis totuudessa pysytään tänäänkin ja varsinkin eilen tuli aikamoinen tieto eteemme , meille kahdelle jotka olemme vaan tuurareina töissä. Joo luitte oikein, omat murheeni on onneksi jo siirtynyt ihan taviselämään useasti.

Ekana tietty tulee aina elävä poikani , ja onneksi ei nyt ole mitään ihan katastrofaallisen suuria ongelmia, vaan opiskelu joka päättyy ihan just eikä melkein ja mitä siitä eteenpäin, kun joutui jättämään työnsä ääliö pomon takia . No elämää kovempaakin kokeneena täytyy vaan iloita siitä että piti päänsä, ja asiat kyllä suttaantuu työtä pelkäämättömälle pojalle, näin on pakko uskoa.

Eniten tapetilla on miehen kivut. En edes juurikaan mieti sitä miestä joka onnettomuuden aiheutti. Mietin kipuja ja mitä kaikkea vielä sen suhteen tulee eteemme. Hiukan vituttaa että sai kyllä uusia kipulääkkeitä , mutta ei taas onnistunut uusimaan niitä. Eli ahdistaa eniten ettei ymmärretty ettei tämä ole kipu joka menee kahden viikon kuurilla pois vaan on pysyvää. Joten taas pitää nähdä turhaa vaivaa ja aina yhä uudelleen hakeutua lääkäriin. Se vie ensinnäkin verorahoja , meidän aikaa ja vaivaa. En edes halua tietää miltä hänen sisukalut näyttää niiden satojen luultavasti tuhansien buranoiden jälkeen mitä on ottanut kunnei vaan jaksa ja vaan on pakko jotain saada. Tämä ei muistu mieleeni vaan silloin tällöin, vaan ihan jokaikinen kerta kun hän tekee jotain. Tämä on jo vaikuttanut poikaani joka sanoo että vaihtaa mielellään esim niinkin yksinkertainen juttu kun auton renkaat.

Toiseksi tietenkin taloudellinen tilanne. Minunhan pitäisi olla se joka nyt elättää meidät ja minun pitäisi antaa hänen olla kotona ja olla rasittamatta itseään, mutta yhtälö ei onnistu.

Työyhteisö missä nyt olen ollut eniten on aivan mahtava. Ei se työ ruusilla tanssimista ole, mutta jos sillä asenteella tekee työtään, luultavammin makaakin kotona ja siihen joukkoon minä en kuulu. Plus että tiedän että se jos joku tappaisi minut henkisesti. Ilo irti siitä mistä saa ja kun hiukan katsoo löytää aina iloakin .

Koulua en tässä iässä enää koe vaihtoehdoksi , ikäni takia. Muuten kyllä olisi kivaa, mutta taas tulee taloius vastaan siinäkin. Joten ruksi ruutuun, päätin ettei se ole vaihtoehto.

Yrittäjyys on ehkä ainoa asia jossa on mahdollisuuksia saada maksimoitua tulot. Yrittäjyys perustuu miten työ tehdään, enemmistö päättää onko sinulla töitä tai ei, jos ajattelen sitä työtä mikä nyt pyörii päässäni. Alku on aina alku, mutta tilanne on aika hyvä kuitenkin kun pääsee alkuun ja saa puskaradion laulamaan. Ei pitäisi kiintyä liikaa ihmisiin , mutta se on kyllä ensiarvoinen asia mitä kaikki ei ymmärrä. Sama työ väärässä porukassa on kaksi aivan eri asiaa. Tänä päivänä myös tuntuu että halutaan maksimoida tulot , mikä on luonnollista, niin ajattelen minäkin. Mutta ei ajatella sitä millä hinnalla. Jos halutaan laatua pitää satsata niin moneen muuhunkin asiaan. Liksa on yksi joka houkuttaa ja takaa aika usein sitä että tulijoita riittää.

Yrittäjän kannattaa ehdottomasti maksaa euron kaksi enempi jos saa pitää ammattitaitoisen työntekijänsä. Se on pieni hinta verrattuna siihen että vaihtuvuus on suuri, ja aina opetat ja toteat sitten riittääkö se sinulle mitä sait tai ei. Arpapeliä siis.

Itselleni raha ei ole ollut tärkein asia, vaan se että olisi tasaista tuloa , joka tuo mielenrauhan ja voi suunnitella asioita edes jollain tavalla. Ei ne suuret tulot , vaan ne pienet menot tyyliin. Olisin mielelläni tehnyt töitä näin.

Faktaa on se että muutoksia oli tiedossa ja niistä kerrottu pintapuolisesti. Se mitä mieltä minä niistä olen, on asia erikseen, mutta tottakai oman paikkakunnan asiat kiinnostaa, olenhan minäkin veronmaksaja. Netistä löytää yhtä sun toista ja niin sain sitten lukea ihan mustaa valkoisella missä mennään. Eli ei hyvä heilu.

Tieto tässäkin kohtaa on surullisuudessaankin aina kuitenkin parempaa kuin elämä epätietoiseuudessa. Eli ei eroa mitenkään Matunkaan tapauksesta mitenkään.

Aloin siis laittamaan palikoita oikeaan järkestykseen.

Ikävä tulee, ja oikeasti en usko että missään tulen löytämään sellaista yhteenkuuluvauutta joka oikeasti merkitsee tavallisessa duunissa niin paljon. Rahallisesti menetän taatusti jonkun verran jos samoihin duuneihin menen. Mutta tuo taas mahdollisuuden tehdä toista työtä tai paremmin palkattua työtä. Parempaa palkkattua työtä ei tällä alalla saa, joten periaatteessa voi laittaa ruksin siihenkin.

Voin ottaa riskin ja kokeilla sitä sun tätä, joka ei henkisesti houkuta. Koska nyt on mahdollisesti leikkaus edessä ja haluan mielenrauhan, enkä muuta. Mikäli leikkaus on pian, ollaan kusessa. Koska sen jälkeen  mies on luultavammin vaan kotona. Toki sen hänelle suon, mutta tietää sekin paljon muutoksia. Henkiset on niitä mitä pelkään eniten , . Eli suorittamista pääasiassa.

Tuntuuko teistä että olen jo päässyt ns. kuiville? EN , tuntuu vaan kohtuuttoman paljolta , ihan kunnei yksi kuolema nyt ois riittänyt.

Hyvä tietenkin se ettei tosiaankaan kuolemasta ole vasta 1-5 vuotta .

Mietin myös onko minussa sitä virtaa enää niin paljon jotta vaaditaan mikäli haluaa nopeasti saavuttaa jotain päämääriä. Tällä työllä se ei onnistu, mutta olin valmis maksamaan sen siitä että saisin vaan olla rauhassa töissä. Yrittäjähenkisiä ihmisiä ei kuitenkaan nyt kasva puissa, ja he kehen minä olen tutustunut on eri suunnitelmat. Toisilla tulee ikä vastaan , ja ajattelevat että vielä kun jaksan sen ja sen verran , alan nauttimaan elämästä ja piste. Ihan ookoo ajatus minusta sinänsä jollen itse olisi mielelläni lyönnyt hynttyymme yhteen.

Itse en ota riskiä että joku vaan haluaa kokeilla. Samat päämäärät pitää olla ja jollen tunne ihmistä ja sitä mihin joku on valmis panostamaan, en ala leikkimään.

On asetettava päämäärä, deadline  ja unohtaa hyvät puolet.

No palataakseni töihin, niin meillä on tapana lukea voimakortteja. Ihan kaupasta ostettuja. No enpä tiedä ovatko tuoneet voimaa, ja kaikkihan on aina hyviä kortteja. Joten minusta elämä ei nyt vaan ole pelkää ruusiilla tanssimistakaan, enkä siksi niinkuin usko niihin.

No korteissa voi lukea yksi sana tai lause. Ja pakasta muodostui tietenkin lempikortteja ja niitä mitkä aina putkahtaa toisille aina uudelleen eteen. Minulle paras kortti pakasta A) on keltainen kortti. Se on se lottovoittokortti. Minua naurattaa se ihan suunnattomasti, koska yksi porukasta alkaa aina inttämään että se voi tarkoittaa myös henkistä hyvinvointia ja jos vaan toivon rahaa siitä ei hyvä heilu. Minähän kuitenkin aina sanon, että , ei kyllä se rahaa tuo ja paljon . Kaikki tämä aiheutta aina naurua ja nämä pienet hetkemme on kyllä niin just sitä parasta. Voi eeei..melkein liikutun kun nämäkin on kohta pelkkkiä muistoja kai. No pakko kai vaan kovetta itseäni. No enivei..perjantaina istahdimme taas, tosin kahvitauko oli megamegalyhyt. Eli suurinpiirtein kaveri veti omansa ja minä omani ja taas jatkettiin. Mutta mutta..minulle tuli se keltainne kortti…:D Hitsit mua naurattaa vieläkin, kun näin muiden ilmeet ja omakin ois ollut katsomisen arvoinen. No silti eurojackpotissa ei olut yhtään täysosumaa, mutta onhan tavislotto tänään 😉

Olen tuhannesti miettinyt miten muistan ketäkin ja työkaverinkin muistutti että olen hänelle luvannut osan. Ihan kun se olisi tilattu ja varmistettu jo 😀

No joo heti tuli parempi fiilis, ja ihan vaan muistelemalla mitä olen elännyt juuri eilen 😀

Joulun eteen en ole vieläkään tehnyt yhtään mitään. Veskin matot piti pestä , mutta koska koneessa oli jo lakana odottamssa lisäsin siihen vaan muutaman sukan. Kone pitää epämääräistä ääntä ja on jo 10 vuotta vanha, on kuin hautaisin kohta Matun 20 vuotislahjan. No ans kattoo kuinka kauan kestää.

Eilen hommasin kaverilleni, yrittäjäkaveriltani ihan uutta vastaavan nahkasohvan(2v.vanha) joka siis oli ihan modernikin. Ois kelvannut itsellenikin. Onneksi kaverini asiakas peruutti yhden ajan ja sohvaa raahattiin hevoskoppiin. Toisessa päässä olikin hiukan ongelmia koska meidän lisäksi oli sellainen alle 50kg tinttara apuna. Tytär joka myös on tottunut tekemään fyysistä työtä. Joten voimia oli niin paljon kuin sellaiseen ruotoon voi laittaa. Jos olisi ollut mahdollista oisin kuvannut sitäkin prokkista. Sohva piti nostaa kuistin kautta , eli yli kaksi metriä. Kaksi työntää ja minun piti ylhäällä repiä yksin sitä sohvaa vastaan. Meinas mennä usko. Mutta lopulta saatiin sohva sisälle ja jopa olkkariin asti pienen keittiön kautta.

Tänäänkään en siis meinaa tehdä joulua . Eilen hain sentään rahaa automaatista joka on ainoa lahja minkä hommaan liveihmiselle, eli pojalle.

Kuvittelin herääväni ajoissa ja siivota silleen kunnolla edes jotain. Ajattelin vaihtaa lakanat ja imuroida ja kiipeillä täällä pölyjä pyyhkien. Loppujen lopuksi siinä ei mene kauan jos sen tekee normaalisti. Minun normaali ei sitä kuitenkaan ole, vaan usein menee överiksi, eli irroitan kaikki hyllytkin. Joka kerta kuvittelen että siitä on hyvä jatkaa ylläpitona siiten. No nyt ei vaan kiinnosta ja minähän päätin mennä kaverin luokse hevosia rapsuttamaan , ehkä jopa ratsastamaan. Tärkein on juuri nyt muistaa porkkanat ja muut herkut.

Vaikkei elämä nyt tunnu siltä , elämä voi oikeasti olla tätäkin. Ei mitään ihmeempää , mutta kuitenkin parempaa. Silti toisenlaisia murheita täynnä. Mutta koskaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan, koska vaan milloin vaan elämä voi tuoda jotain hyvääkin eteesi.

Sitä odotellessa.

btw. Ukko toi kukkia ja hassun näköisen porkkanan eilen, liekö unohtuneen 37vuotiskihlapäivän johdosta <3

BTW kaksi.

Soitin kaverin likalle.

  • Mooi, onko äiti tullut kotiin jo?
  • Ai, onkse jossain?
  • On on, lupasi tulla puolen päivän jälkeen.
  • No joko laitoitte ne sohvan jalat paikoilleen?
  • eeei, menin suoraan nukkumaan kun lähdit.
  • Ja no ehtiihän sen tänäänkin, mutta eikö ollutkin kiva sohva?
  • Joo, olihan se tosi kiva, mut sitä vaan mietin kuka siinäkin ehtii istumaan.

Puhelu jatkui ja nauroin ihan vedet silmissä, koko ajan. Nuori likka joka painaa ku eläin duunia aamusta iltaan , tuupertuakseen sänkyyn. Ei ainakaan voi sanoa etteikä nykynuorissakin voi olla ainesta 😀

Iloisin mielin kohti tätä päivää.