Kaverini soitti äsken. Hänen poika kuoli kuukausi omani jälkeen. Olemme pitäneet yhteyttä kaikki nämä vuodet ja aina jos on jotain soitamme ainakin.

Sinä vuonna kun hänen poika kuoli hän meni isoveljen kanssa kauppaan, ja kaupassa soi sanat. Olen pikkuveljesi, tulen taivahasta.

11 vuotta myöhemmin hän menee elävän poikansa kanssa jälleen kaupoille , ensimmäiseksi hän kuulee samat sanat. Olen pikkuveljesi, tulen taivahasta.

Sanoin ettei voi olla totta että soitat juuri tänään tästä. Kysyin kävitkö itsenäisyyspäivänä haudalla. Juu kävi hän. Sanoin ettet puhu enään niin paljon pojastasi kuin ennen. Joo totta se on sanoi hän, vaikka mietin niinkuin tiedät poikaani jokaikinen päivä edelleen, että ehkä hän alkaa olemaan hiukan sujut asioiden kanssa. repeämme nauruun ja nauramme ihan hulluna jo. Ainii purskahdan, jo 11 vuoden jälkeen.

Kysyin huomasiko poika sanat tai miten hän reagoi? En uskaltanut edes katsoa sanoi kaverini ja taas nauramme ihan hulluna.

No mitä poika muuta, kävittekö syömässä ja miten lapsenlapsi jne..Joo poika oli kysynyt jos hänelle sopii että hän ostaa asunnon sijoitusmielessä. Äiti on paras vuokralainen kuitenkin. Mikä sen parempaa, koska kaikkihan jää pojalle kuitenkin. Kaverini oli jo käynyt katsomassa uutta asuntoa itselleen.

Sanoin että olen niin onnellinen puolestasi että poikasi luki niin paljon ja aika hyvät liksat ilmeisesti tulee kun jo nyt on varaa ostaa toinen asunto kun juuri sai ensimmäisen ostettua perheelleen.

Älä viitisi sanoi kaveri, en uskalla edes ajatella asiaa, koska juuri kun tuntuu että kaikki on hyvin, pelkää taas pahinta, en uskalla edes ajatella asiaa.

No se on kyllä totta sanoin, ettei käy niin kuin meilläkin, joten ollaan ihan hiljaa vaan.

Joo näin se elämä menee ainakin meillä. Monen mielestä voi tuntua että on väärin nauraa niin kuin me teimme, mutta musta huumori vertaisen kanssa on ihan sitä parasta. Me oikeasti uskallamme sanoa ja olla juuri sitä mitä olemme, eikä siinä ole mitään ivaa, eikä mitään pahaa, vaan pelkkää hyvää. Samat pelot tulee edelleen hänelläkin ja oli oikein kivaa taas puhua pojistamme. Taas laskimme kuinka vanha hänen poika olisi tänään. Toisaalta puhumme aina niin että poika täyttää taas vuosia ja silti tulee sana olisi . Eli minäkin ajattelen että Matias olisi jo 30 vuotta. He kasvaa ja vanhenevat siinä missä elossa olevat lapsemmekin. Silti mielikuvissamme ei ole kuin se ikä jolloin lapsemme kuolivat. Joten toivon todellakin ja jotenkin tuntuu siltä että kun juuri tänään spekuloin, onko elämää kuoleman jälkeen tai ei, niin kyllä taas kallistun vahvasti sen puoleen että taas uskon ihan sadalla että on.

Taas sain hetken aitoa naurua, ja rehtiä ja reilua juttua. Hyvä loppu tälle päivälle.