Tänään luin muiden tarinoita joka tietenkin aina koskee yhtä paljon , koska todellakin tietää niitä samoja ajatuksia mitä me kaikki olemme käyneet läpi. Mietin tottakai omaa äitiäkin, ja sitä miten minusta aina on tuntunut etten enää koskaan itke kenekään kuolemaa. Tänään epäilen tätäkin asiaa ensimmäistä kertaa.

Tänään tunnen myös suurta toivottomuutta kunnei kertakaikkiaan vaan aina ole lohdutuksen sanoja kaikille.

Kun miettii miten monella tapaa voi kuolla ja niitä miksi kysymyksiä mitkä jää monelle pyöriteltäväksi. Kun tapahtuu sellaista mikä on niin mahdotonta ymmärtää. Jollakin tapaa vielä ymmärtää että jos hyppää kerrostalon katolta luultavasti kuolee heti. Sekin on lohtu kaikessa surullisuudessaan.

Oman lapsen kipu, pelko, ymmärrys on asioita mitkä sattuu. Miten hittoa sen asian voi sanoilla korjata ja lohduttaa? Tällä hetkellä en keksi yhtään mitään. Vaikka itse päädyn ja olen päätynyt selityksiin josta pidän kiinni, myönnän että välillä hiipii vaikeita ajatuksia edelleen ajatuksiini. ”Jos kuitenkin” ajatuksia mitkä ei johda mihinkään parempaan ainakaan. Lopputulosta ei mitkään ajatukset  muuta, lapsi on kuollut eikä eläväksi muutu. Miksi pitää kiusata itseään ajattelemalla pahinta mahdollista ? Mutta niinkin vaan käy, enkä ole ainoa joka näin ajattelee. Ei se ole samantekevää koki lapsemme kipuja tai ei, koska me elämme niiden ajatusten kanssa.

Kuolema vaan on niin epäreilua. Monessa asiassa voin olla onnellinen, surunkin keskellä. Riippu täysin mitä mietin , mikä kohta niistä miljoonista ajatuksista mitä kelaa lapsen kuoltua.

On vaikeaa miettiä ja verrata asioita. Tässä yksi päivä tuli juttua siitä miten aikoja sitten, siis jotain yli 70 vuotta sitten isoäitini menetti kaksoset. Miten vaan tuntui että hän jotenkin otti asian faktana mille ei mitään voinut, jotenkin luonnollisemmin. Mutta oiko se sittenkään niin? Elettiin ihan eri aikoja, oli paljon lapsia ja äidin rooli oli kädet täynnä töitä. Asioista ei ehkä silloin käsitelty samalla tavalla kuin nyt. Onko loppujen lopuksi asia sittenkään hyvä että puhuu liikaa lapsen kuolemasta? En tiedä, tänään tuntuu ainakin siltä etten saa mitään järkevää aikaiseksi pääkopassani. Palasinko tavallaan lähtöruutuun?

Huomaan heti pakenevani realiteettisempaan maailmaan ja pakenen kai vaan sitten siihen mitä pitää huomenna tehdä. Toisaalta luojan kiitos että on arki. Vaikka tietenkin nyt huominen ei ole mikään rela päivä. Ehkä siksi kaikki tuntuukin tänään sekavammalta kuin aikoihin.

No ei muuta kuin nukkumaan ja huomenna soittamaan ainakin äidille.

Voimia ja toivon mukaan he siellä jossain lohduttavat heitä jotka eniten sitä tällä hetkellä tarvitsee, olen niin voimaton ja varsinkin sanaton.