Tänään nousen reippaasti sängystä, ja piti oikein hyödyntää koko päivä. Mietin aina miten ei  aina saa tehtyä yksinkertaisempaakaan hommaa vaikka on koko päivä aikaa. Vaikkapa sitten siivoten.

Yritän soittaa äidilleni joka ei vastaa, en nyt yleensä hermoile mistään, ja joskus jopa syytän itseni siitä etten aina ota asioita niin todesta. Soitan sairaalaan, ja selvitän osastoja, mistä hänet on jo kuskattu jonnekkin. Muistan optikkoajan ja saan sentään sinne uuden ajan, eli tänään. Hyvä ajattelen, jotain muuta mietittävää. Lähden ajamaan.Silti soitan ensin sairaalaan ennen kuin edes nousen autostani. Äiti ei ole edes tullut seurantahuoneeseen. Hmm…miksiköhän kestää? Järkeilen että olisivat soittanut jos on kuollut. Jätän myös turhat spekuloinnit pois. No eikun optikolle. Loistava optikko tutkii minut, ja lopulta seison valitsemassa kehyksiä, mikä olikin kai ilmaisen tarkastuksen pointti. Mutta hupsheijjaa aivan jäätävä hinta vaikka saan mukamas hurjat alennukset. Otan järjen käteen ja sanon että palaan asiaan jos löydän ne kehykset mitkä tosiaankin huuta nimeäni. Nämä olisi vaan ollut mukiinmenevät ja siitä en vaan maksa niin paljon mitä pyydettiin.

Uhraan itselleni hampurilaisen koska en halua mennä kotiin, enkä kehtaa ihan heti soittaa uudestaan sairaalaan. Uhraan sentään aikaa menemällä kahteen kauppaan katsomaan farkkuja, koska ainoat on jo polvesta hiukan puhki. Ihana myyjä onneksi. Pitää oikein antaa palautetta, se on minun tapa, koska uskon että se johtaa lopulta siihen että tulen saamaan jatkossakin hyvää palvelua. Olen täysin uuno vaatteiden kanssa ja nolottaa sanoa että ostan usein vaatteeni mistä helpoiten niitä saan, eli kaukana muotiliikkeistä, mistä en tiedä yhtään mitään. Joku minun sisäinen minä haluaisi oikeasti nauttia shoppailusta, mutta ei onnistu, eikä ainakaan tänään .Kulutan  vaan aikaa. Pakenen äkkiä ulos kassini kanssa ja huokaan syvään. Ohi on. En nyt varsinaisesti saa mitään paniikkikohtauksia, mutta tunnen ainakin suurta helpotusta kun pääsee pois ihmisvilinästä. Soitan uudestaan sairaalaan. Nyt on äiti seurantahuoneessa, ja kysyn saako tulla katsomaan. Teen sen ihan äitini takia ja tunnen näin myös itseni paremmaksi lapseksi ja ihmiseksi.

Lähden kohti sairaalaa. Ambulanssi lähtee pillit päällä jonnekkin , mietin jotain. Sairaalassa löydän oikean käytävän jonka aulassa on verenluovutustapahtuma. Tiedän että veriryhmästäni on aina huutava pula, kysyn kuinka kauan he ovat siellä. Olivat juuri lähdössä ja jäljellä on vaan kaksi luovuttajaa. Emmin ihan hetken, kaiken järjen mukaan olisin voinut hoitaa tämänkin pois ja todella kätevästikin, mutta haluan silti ensin nähdä äitiä. Siellähän äiti on, väsyneen näköinen , eikä nosta kunnolla päätään. Mutta on pyydetty olemaan ihan rauhassa. Kysyn kuka hakee hänet kotiin kun sen aika on, ja niin äidin tapaista sanoa että pärjää invataksilla, sitten kun pääsee pois. Ajatus ei tunnu hyvältä. Mietin rappuja, ruoanlaittoa ja kauppareissuja. Lähden aika nopeasti pois , koska vierailuaika on vaan 15 minuuttia.

Soitan muutaman puhelun ja ilmoitan että leikkaus on onnistunut.

Kotona huomaan että olen kuitenkin kai pelännyt enemmän kun tunnustin edes itselleni. Yritän ravistaa parin päivän huolet pois ja otan läppärin syliini.

Luen uutisia. Kadonnut Juuso on löytynyt hukkuneena. 12 vuotias poika joka oli osallisena isossa liikenneonnettomuudessa on menehtynyt. Nuori pyöräilijä menehtyi auton osuttua häneen.Vaikka joskus yrittää ottaa sitä omaa aikaa ja tehdä kaikenlaista , jotain niikuin ns. normaalia, sekään ei aina onnistu.

Yleensä haluan aina hyödyntää sitä aikaa kun joskus harvoin lähden kauppakeskuksiin. Mutta usein siinä käy juuri niin kuin tänään. Tosin myönnän että huoli äidistä oli kuitenkin liian suuri jotta pystyisi keskittymään mihinkään muuhun.

Aamulla en meinannut edes serkulleni uskaltaa sanoa mitä todellisuudessa ajattelin. Pelkäsin että viimeinen keskustelu äidin kanssa, ei ihan mennyt niinkuin teeveesarjoissa. Aloin miettimään miten työstän sitäkin jos äiti kuolee. Siksi kai yritän elää sellaista elämää että pystyn nukkumaan hyvällä omatunnolla. Mutta usein totean olevani hyvin pieni ihminen.

Nyt taatusti tuntuu siltä, että minäkö olen päässyt surusta yli? Ihan kuin olisi selityksen makua, mutta koen että oikeasti olen päässyt aika pitkän matkan eteenpäin.

Miksi kirjoitin tarinan äidistäni? Siksi koska tämä on se minun uusi elämäni. Toisaalta kuin kirjoittaa opin aina itsekkin jotain. Itsestäni ja siitä totuudesta mikä minä oikeasti olen. Myönnän olevani itseäni kohtaan julma, jopa sadistinen välillä ja vaadin itseltäni enemmän kuin kukaan muu.

Menneisyys vaan on tavallaan pelästyttänyt minua  niin kovin, etten ikinä pääse siitä koskaan irti. Aina tulee tilanteita elämässä. Kuolemahan on osa elämää , se tulee monta kerta vastaan. Kuoleman pelko vielä useammin. Olen monet kerrat joutunut tekemään töitä itseni kanssa jotta en tukahduta lastani huolillani.

On monta asiaa tullut vastaan mitä pelkään. Kun poika asui liian lähellä vettä, en edes uskaltanut varoittaa häntä menemästä oikotietä kotiin. Ajattelin että jollei hän sitä ole vielä hoksannut, niin en minä ainakaan sitä kerro. Koska JOS. On vaan pakko uskaltaa elää ja varsinkin antaa muiden elää. Vaikka kuinka pelottaisi.Helppoa se ei ole.

Mietin tämän päivän uutisia ja heitä jotka liitty meidän lapsemme menettäneiden joukkoon. Tulen todellakin surulliseksi ja ehkä siksi se koskee, koska tavallaan pelkäsin niin paljon itse, että tämä vaan tavallaan kruunasi kaiken ja purkautuu jotenkin tällä tavalla. Olen niin surullinen näiden vanhempien vuoksi, ystävien ja muiden rakkaiden ihmisten puolesta.

Edelleen tunnen itseni sanattomaksi surun edessä.

Kunnes muistan ettei sanoja aina tarvita. Ei heitä tarvitse eikä voi lohduttaa millään. Tällä hetkellä ei ole sanoja mitkä lohduttaa. Voin vaan sanoa kuinka todella pahoillani olen, enkä mitään muuta, ja toivoa että on olemassa joku avaruus joka vie sanani heille tuoden hitusen verran voimaa.

Tänään kun toiset itkee, minä olen se joka saan olla kiitollinen ettei kuolema ottanut minulta äitiä vielä.

Tällainen arkipäivä minulla tänään, vielä 11 vuoden jälkeen.

Syvä osanottoni menehtyneiden omaisille <3