Kun suru on syvimmillään on turhaa antaa kenellekään mitään neuvoja. Se oma tuska vaan on niin suurta ettei siihen pääse kukaan lähelle, eikä minusta mitkään neuvot siinä kohtaa ole edes tarpeen. Näin jälkeenpäin olen ajatellut asian niin, että sisällään on niin paljon mustaa tuskaa ja toivottomuutta , mitä ei ilman itkuja voi edes alkaa työstämään. Vasta kun ihminen itse tavallaan on valmis kuuntelemaan, ja janoaa tietoa, voi jokunen neuvokin mennä perille. Jollekkin se kestää kauemmin kuin toisille. Itsehän painin aikamoisten syystösten kanssa pitkään kun menin niin lukkoon etten edes itkenyt. Tunsin itseni maailman kylmimmäksi , tunteettomammaksi äidiksi. Epäilinkin jo olevani epänormaali kaikin puolin.

Jälkeenpäin täytyy sanoa että ehkä sittenkin olin se jolla kaikki meni niin yli ymmärryksen ettei edes keho pysynyt mukana joka käänteessä.

Vaikka kokee olevansa se järkevä joka hoitaa tämänkin homman, asia ei ole niin. Jokainen ketä rakastaa ja menettää rakkaansa kokee surua , ja joskus se purkautuu tavalla tai toisella.

Kun uidaan siellä syvimmissä vesissä, mihin luulee jäävänsä, kun oikeasti tuntuu että luovuttaa, ja joskus jopa niin toivoo, ei ajatuskaan kulje vaan on jonkinasteen kooman asteella. Mikäli sinun pitäisi siinä kohtaa toimia, se on täysin toivotonta. Voimat on olemattomat. Hyvä kun jaksat hengittää. Sitten lopulta makaat ja tuijotat katsomatta minnekkään, etkä edes tiedä oletko oikeasti olemassakaan. Aika , paikka ja tavallaan kaikki katoaa, menettää merkityksen, ei vaan oikeasti ole kun lähes tiedoton ihminen.

Mutta niin ihmeellinen on ihminen, että kun minuutit raksuttaa tulee se hetki kun jostain ihan ihmeen kautta tulee sen verran voimia että tavallaan palaat itseesi. Ehkä olet nukahtanut uupumukseen ja heräät, tai sitten vaan makaat silmät lasittuneena ja luomet alkaa räpsymään ja tavallaan heräät vaikket ole nukkunut silmäystäkään.

Se hetki kun makaa ja ajatus alkaa kulkemaan, kelaat asioita periaatteessa tuntematta mitään. On kuin ajatukset on vaan toteamuksia. Et oikeasti reagoi enää mihinkään, vaikka ajatuksesi olisivat kuinka surullisia , kaipauksia täynnä, on siis ihan samaa mitä mielessäsi liikkuu , sinä vaan olet ja ajatukset kelaa kuin nauha eteenpäin.

Näitä vajoamisia tulee luonnollisesti alussa enemmän ja tiheämmin. Jossain kohtaa osaat kuitenkin jollakin asteella jopa ajatella niin, että ohjaat niitä itse. En oikein osaa selitää tätä, mutta olet enemmän läsnä itsessäsi, jolloin jollakin asteella kykenee hallitsemaan itseään.

Vaikka olet rauhallinen, tyhjä, luovuttanut tavallaan, pystyt ajattelemaan kuitenkin. Silloin kannattaa yrittää väkisin kääntää kolikon parempi puoli esille. Tavallaan yrittää toteuttaa suunnitelmaa minkä olet tehnyt ennen tätä vajoamista. Ota ajatuksesta kiinni ja mieti jotain hyvää. Tiedän että tämä kuullostaa niin typerältä ja mahdottomalta kuin olla ja voi. Mutta kanattaa koittaa. Epäilen vahvasti että mikäli tämä neuvo on edes jäänyt mieleesi se herättää taatusti ensimmäisillä kerroilla enemmän suuttumusta minua kohtaan kun kiitollisuutta. Sekin on kuitenkin voimaa, kun jaksaa edes suuttua.

Mikäli nämä rivit toteutat tulet silti tekemään näin. Itse tavallaan puhuin itselleni vaikka tuskin liikuin ja makasin vaan yleensä pimeässä sängyssäni tai missä sitten olinkaan, ehkä joskus sohvalla. Kiitä vaikka lastasi jostain, mieti miten kiitollinen olet jostain hetkistä. Kiitä vaikka siitä että hän rakasti sinua, tai seurustelukumppania, että oli kivoja kavereita, sai nauttia jostain asiasta kuten joku harrastus, tai että onneksi sai vielä kokea sen tai tämän.

Minä kiitin/olin onnellinen siitä että Matias ehti kokea rakkauden. Kiitin häntä hymystään, se että kertoi kaikki hauskat juttunsa minulle, siitä että oli maailman paras isoveli.

Ei tarvitse olla kuin yksi asia, aloita sillä. Kun taas vajoat se tulee yleensä ensimmäisenä mieleesi. Kun aika kuluu saat lisättyä siihen ihan niin paljon kuin jaksat.

Kummallista on myös se että vaikka usein sanotaan että nämä itkut ja ajatukset tulee missä ja milloin vain. Niin minulla nämä totaalliset vajoamiset tuli useinmiten kun minulla oli siihen tavallaan aikaa ja oikea paikka. Melkein aina ne tuli kotona, ja useinmiten kuin olin yksin. Ihan kun kehoni keräsi kaiken tuskan ja odotti koska pääsee purkamaan ne. Ei näitä miettinyt tai suunnitellut mitenkään, mutta alitajunta kai vaan totesi että NYT on sen aika. Olen minä itkenyt ja siinä on ollut suurtakin toivottomuutta, ja olen toden totta vieläkin ihmeissäni etten ole ajanut tieltä tai kenenkään perään. Mutta sitä suurinta vajoamista tapahtui vaan sellaisessa paikassa missä kuitenkin tavallaan siihen oli mahdollisuus.

Olenhan vajonnut syvästi kun menimme niitä ruokia tilaamaan, mutta silloinkin sain kuin ihmeen kaupalla pinnisteltyä edes siihen asti että pääsin autoon. Mietin vieläkin miten on mahdollista ettei huuli haljennut tai etten loukannut enemmän. Seuraava aste täydellisestä vajoamisesta on tajuttomuus. Minulla se oli lähellä kun kuljin poliisien kanssa tunnistamaan poikaani. Tosin oletan siinä olevan enemmän kyseessä jäännityksestä, sokista, väärästä hengityksestä.

Kuitenkin minusta on hyvä tavallaan aivopestä itseään hyvillä asioilla. Alussa väkisin kunnes siitä tulee tapa. Ymmärrän todellakin ettei kaikki asiat mitä minä koen olleeni avuksi , toimi kaikilla, kuten ei myöskään se ettei kaikki lapset kuole samalla tavallaa. Minä en voi tietää kuin sen mitä itse olen kokenut ja se perustuu vaan meidän tapaukseen. Vaikka itse olen lapseni menettänyt , olen minäkin kauhistellut ja miettinyt miten joku toinen vanhempi on voinut selvitä omasta menetyksestään.

Vuosi vaihtuu taas ja tuntuu kunnei siitä ole paljonkaan aikaa kun vuodet aloitti tuhatyhdeksänsataa jotain..mutta nyt alkaa jo kaksituhattakahdeksantoista. Taas on yksi vuosi mitä Matias ei saanut kokea. Matias täyttäisi ensi maaliskuussa jo 31 vuotta. Monelle ensi vuosi on ensimmäinen vuoden vaihto kunnei se oma rakas lapsi saanut koskaan kokea. Minä taas olen yhden vuoden lähempänä omaa kuolemaani. Alussa se oli lohduttavaa. Nykyään haluan todellakin elää mahdollisimman kauan terveenä, varsinkin jos joskus saan lapsenlapsia.

Itse koen senkin aika ahdistavana ettei pysty selittämään että lapsen kuolema todellakin tuntuu edelleen. Ei se ole mikään asia mikä on koskaan ohi. Mutta onneksi olen senkin huomannut kirjoittaessani ja varsinkin peilaamalla omaa suruani toisiin että olen päässyt muutaman askeleen toisia edemmäksi. Se ei ole ilon aihe, vaan toteamus. Jossain kohtaa se on pieni helpotus, joka tuntuu huojentavalta paikka paikoin. Että oikeen oikeesti pystyn nauramaan aidosti, täydestä sydämestäni ja olla mukana siinä ihan täysillä.

Kun taas vertaan nauruun joka oli naurua , mutta ajattelin Matiasta samalla. Tai jopa mukamas naurua joka kai tuli siitä että yritti olla siinä missä muutkin. Mutta jostain se kaikki lähtee, joten siitäkin väkinäisestä naurusta on hyvä lähteä eteenpäin. Huonoa omatuntoa ilosta ei vaan ole mitään hyötyä, mutta tiedän etten pysty neuvomaan ketään, niin ettei niin koe kuitenkin, eikä se ole edes tarpeen. Uskon näiden erojen olevan tarpeen, koska se on tavallaan koulu itsellesi tulevaa varten. Tämä iso asia mitä on tapahtunut ei koskaan ole lopullisesti ohi, tai hoidettu, siksi on tärkeää oppia miltä se oma suru näyttää. Selviytyäkseen on myös kai tapahduttava näitä ikäviä asioita jotta ne hyvät erottuu . En tarkoita koko kuolemaa, vaan omaa suruasi. Elät ihan koko elämäsi tämän asian kanssa tavalla tai toisella. Siksi on oltava eroja jotta huomaa edistyvänsä . Ei ole valoa jollei ole pimeyttä.

Joka vuosi kun vuosi on vaihtumassa sydämessäni on ystäväni joka menetti lapsensa silloin. Tiedän että joka vuosi kuin tämä aika lähestyy , tulen aina muistamaan hänen lastaan. Olkoot jokainen kaunis raketti väreineen hänen kunniaksi minun mielessäni. Ja jokainen pamaus muistutus siitä suuresta tuskasta ja surusta jonka tämäkin äiti joutui kohtaamaan. Inhoan silti raketteja.

Minulle uusi vuosi ei ole juhla. Väkisin olen yrittänyt valvoa , enkä aina siinä onnistunut. Pääasiassa olin aina silloin töissä ja soitin joka kerta kotiin ja toivotin hyvää uutta vuotta. Mies sitten kertoi jaksoiko pojat valvoa tai ei, ja näkikö he yhtään rakettia. Kun lopetin yötyöt 10 vuoden jälkeen, ja vietin vuotta 2000 poikieni kanssa , oli talvi ja lunta. Matiaksella oli haalari päällään ja käveltiin pientä tietä pitkin. otin kuvia ja pojat sai ampua omia paukkujaan ja rakettejaan pellolle päin. Paras uusi vuosi koskaan, koska päätin lopettaa työt poikieni takia, ja vaikka putosinkin aikamoiseen palkkakuoppaan, se oli paras päätös ikinä. Sain 6 vuotta vielä Matun kanssa. sain nukuttaa ja katsella televisota heidän kanssa.

Nyt olen jälleen töissä sekä sunnuntai ja maanantaina ja sopii minulle enemmän kuin hyvin.

Näin taas tänään.