5. Miten selviytyä lapsen kuolemasta?

Kuolema on tabu edelleen. Kuolema pelottaa monia ihmisiä. On heitä jotka ei koskaan astu edes hautaustoimistoon koska pelkäävät. Ihmiset sanoo usein, minä kuolisin jos lapseni kuolisi.

Kun omasta lapsestaan on kyse, silloin  ei vaan puhuta mahdollisesta kuolemasta. Kuten, mitä tekisin jos lapseni kuolisi, ei useinkaan tehdä mitään toimenpiteitä, kuten papereita kaiken varalta. Olet ehkä ottanut lapsellesi vamkuutuksen jossa automaattisesti tulee korvaus lapsen kuoleman johdosta, mutta senkin lauseen sivutat nopeasti, eihän niin voi käydä.  Ei koska niin ei saa tapahtua. Asiasta ei edes haluta puhua, ja ymmärrän sen . Ajatus on kertakaikkiaan käsittämätön, niin kuin se todellisuudessakin onkin.

Kun se sitten todellakin tapahtuu, kaikki sortuu. Vaikka tuntuu että kuolet, voit jopa haluta kuolla, et vaan kuole, vaan kärsit.

Keho tekee kyllä tepposiaan, monellakin tapaa.

Aluksi en uskonut sitä todeksi. Vaikka olen nähnyt lapseni makaavan kuolleena, silittänyt hänen poskeaan, todennut ettei hän herää, sitä ei siltikään voi uskoa todeksi. En edes puoli vuotta onnettomuuden jälkeen olisi hämmästynyt vaikka poikani olisi astunut ovesta sisälle. Olisin vaan erittäin huojentunut ja todennut että olipa todentuntuinen painajainen, ja takaan etten olisi ikinä unohtanut sitä unta.

Ensimmäinen oire oli jano, suunaton jano, toiseksi meni muisti, minkä epäilen menneen lopullisesti. Palelin ja kuvissa missä elokuun alkupäivinä istun onnettomuuspaikalla, minulla on talvitakki päällä. Muistan syvän hiljaisuuden kun makaamme sohvalla ja televisio on päällä , mutta kuulen vaan mieheni syviä huokauksia, omieni lisäksi.

Äitinä olen vahva, jos jotain pitää hoitaa hoidan sen. Tartun heti ongelmaan ja hoidan asian kuntoon. Niin tein nyttenkin, mutta lopputulosta ei voinut saavuttaa. Kuolemaa ei voi hoitaa pois päiväjärjestyksestä, se on niin lopullista kun olla ja voi.

Et edes unohda asiaa, vaan se pyörii päässäsi kun puhut, kun teet töitä , kun menet nukkumaan, kun heräät, kun näet kivan paidan ikkunassa, kun teet ruokaa. Puhut mutta tuskin ymmärrät mitä itse sanot, olet robotti. Ainoa asia joka sai minut toimimaan oli elossa oleva poikani. Tosin olen taatusti unohtanut hänetkin, ja sen osalta poden vieläkin huonoa omatuntoa. Mutta miten auttaa 16 vuotiasta poikaa täydellisesti kun itse on niin rikki kun olla ja voi? Miten? Miten saat täysin järkyttyneen 16vuotiaan psykologin puheille vasten hänen tahtoaan ? Et millään !

En tänä päivänäkään keksi mitään varsinaista hyvää ohjetta.

On luotettava että tein kaiken parhaan kykyni mukaan, luotan siihen että silloin sain apua kun sitä tarvitsin. Ihan silmänurkka kostuu ja kurkkua kuristaa kun itku meinaa tulla pekästä ajatuksesta missä helvetin kaaoksessa me olimme. Sitä kiitollisuuden määrää heitä kohtaan, jolla todellakin oli sydän mukana ja aidosti myötätunnosta auttoivat meitä, sitä ei voi edes mitata .

Mikä sitten auttoi parhaiten? Ihan ne tavalliset tutut ja turvalliset ihmiset. He jotka olivat aitoja. He jotka suri ja uskalsi itkeä kanssamme..He jotka oli siinä kun soitin jostain asiasta.

Hän joka tuli kuskiksi, hän joka istui mieheni tukena kun itse vein pojan parturiin, hän joka tuli kanssani abc:lle kahville 10minuutiksi. Hän joka sanoi otan osaa . Hän joka lähetti kortin neljen kuukauden kuluttua koska tiesi ettei se ole liian myöhäistä. Hän joka talutti minut raput ylös etten kaadu, ja kevyseti tuuppasi minut sänkyyn. Hän joka antoi minun olla omassa rauhassa.

Voimat ei riitä kelata kaikkea uudelleen ja uudelleen loputtomiin. Voimat eikä halu riitä olla kohtelias kaikille kun huomaat että ihminen 20 vuoden takia soittaa ja tarjoutuu kuuntelijaksi. En myöskään arvosta melkein tuntemattomia jotka soitti kännissä valittamassa tilannettamme. Kyllä ne vaan on ne läheisimmät kenen kanssa olet muutenkin tekemisissä jotka silloin jotain merkitsee. Erotat aitouden jopa surun keskellä, tai sanotaanko kaaoksen keskellä.

Mitkään sanat ei lohduta sinua silloin kun itket niin paljon että meinaat tukehtua omaan räkääsi. Mitkään teot ei tunnu auttavan. En tuntenut kiitollisuutta enkä kai yhtään mitään, minä vaan elin. Minun oli pakko nousta koska arki pakotti minut siihen. Olin yrittäjäkin vielä ja muistan vieläkin sanat. Sinä olet tehnyt sopimuksen ja se ei kuulu heille miten tänne tulet tai missä kunnossa olet. Laskut tippu tasaiseen tahtiin, oli paljon mitä piti järjestää. Minä jos joku en olisi ikinä antanut kenekään hoitaa hautajaisia. Mutta apua olisin tarvinnut, ja neuvoja. Ensimmäiset hautajaiset mitä järjestin, viimeinen iso juhla omalle lapselleni..jeesus sentään ihmiset..

Mutta näin jälkeenpäin. Kiitän kaikkia heitä jotka jollakin pienellä eleellä tai teolla auttoivat meitä. Vasta nyt ymmärrän ketä oikeasti suri kanssamme. Vasta nyt osaan olla kiitollinen ja ymmärrän että ilman heitä, emme olisi selvinneet. Nyt ymmärrän että ne kaikki teot todellakin auttoi vaikkei sitä silloin ymmärtänyt. Älkää pelätkö auttaa, ja jokaisella ihmisellä on se aito tunne mikä on oikein ja mikä on väärin. En voi muuta kun sanoa että luottakaa omaan sydämeenne jos haluatte auttaa aidosta sydämestänne. Sydämeen voi aina luottaa .Jos tunnet että et osaa olla avuksi tai ettei se tunnu oikealta. Lähetä vaikka kortti. Kunhan kaikki on aitoa, se riittää, ja takaan että se korttikin huomataan enemmin tai myöhemmin ja se tuo lohtua pitkänkin ajan jälkeen.

Olen nyt sitten todistanut sen, että ihminen ei kuole vaikka oma lapsi kuolee.

Pelosta että unohdan asioita sai minut kirjoittamaan. Sulkeuduin pikkuhuoneeseen joka oli pikkuveljen huone aikoinaan. Istuin ja luin kaiken kuolemasta. Poltin tupakkaa tupakan perään, ja kirjoitin tai luin. Jalat pöydällä tuolissa nojaten. Välillä kirjoitin kolme sanaa. – söin kaksi nakkia.

Joku päivä kirjoitin viisi sivua tai enemmän. Ei se tuntunut auttavan silloinkaan. Mutta se mikä loppujen lopuksi oli hyvää oli ajan taju. Sivut täyttyi ja ajan kuluessa, mitä et siis ymmärtänyt, tajusit sen silti lukiessasi vanhoja juttuja. Vain ja ainoastaan lukemalla ymmärsi jopa  että surusi muuttui ja eteni. On älytöntä kysyä keneltäkään joka on menettänyt jotain niin rakasta kuin oma lapsi, joko hän on päässyt surun yli. Surun yli ei voi päästä, mutta sen kanssa on pakko elää.

Mitä edes tarkoittaa päästä surun yli? Se että et puhu enää lapsestasi? Kuvitteleeko joku että me äidit tai isät voimme koskaan unohtaa lapsemme? Emme unohda, emmekä edes sitä halua. Kuka ihminen unohtaa lapsensa joka lähtee vuodeksi ulkomaille? Ei kukaan.Me emme unohda lastamme vaikka hän on kuollut.

Yksi suurista suruista on myös se että me emme myöskään halua että kukaan muukaan unohtaa. Mikään ei voi lämmittää sydäntäni enemmän kun se että huomaan jonkun jättäneen kynttilän tai jotain muuta haudalle. Vuosien saatossa kynttilämeri muuttuu muutamaksi ylimääräiseksi kynttiläksi omieni lisäksi.

Hauta. On hyvin yksillölistä kuka haluaa lapsensa haudata ja millä tapaa. Minulle hautapaikka oli itsestään selvyys. Tyhmintä mitä voi tehdä on kritisoida lapsensa menettäneen omaa valintaa. Suosittelen pitämään omat eriävät mielipiteenne omana tietonanne jos ette ole omaa lastanne haudannut. Kyllä minä tiedän että madot elää maan alla, mutta ei se minua lohduta jos ajattelen niiden syöväni minun lapseni ruumista. Isä taas sai kauhean kohtauksen kun vaan kysyin kumpaa hän haluaa. -Haluatko arkkuhautauksen tai polttohautauksen. Isä huusi- Ei kai hän omaa lastaan vielä polta, oletko hullu !!!!

Asia tuli harvinaisen selväksi ja meillä oli arkkuhautaus. Kun on lapsia niitä hoitaa aina, olivat he minkä ikäisiä tahansa. Nuorena vaihdat vaippoja ja keität tutteja. Laitat koulurepun valmiiksi ja pakkaat urheilukamat kassiin. Tsekkaat päivän ohjelman, ja varmistat kaiken olevan kunnossa. Niistät nuhaneniä ja peset pyllyjä. Kun lapsesi on isompi, soitat ja kehoitat, haet ehkä lääkettä apteekista ja tuot jaffaa kaupasta, sekin on hoitamista, se on synnynäinen tapa olla vanhempi.

Kuolema vie kaiken sen sinulta, jäät tyhjin käsin seisomaan. Enää et voi soittaa ja varoittaa kylmästä säästä, tai muistuttamaan ottamaan sadetakin mukaan koska luvattiin sadetta. Et voi millään muotoa enää hoitaa mitään muuta kun minun kohdallani hautaa. Joten olen erittäin tyytyväinen että meillä on hautapaikka minne mennä. En todellakaan koe sitä rasitteena. Jos poikani eläisi kävisin taatusti silloin tällöin kylässä, ehkä veisin kahvipaketinkin. Nyt hoidan lastani haudan kautta, se on ainoa asia jonka voin itseni sekä poikani hyväksi enään tehdä.

Oli hyvin ristiriitaista istua sisällä sohvalla kun tiesin että poikani makaa muutaman kilometrin päässä haudassa maan alla. Vaikka kuollut on kuollut eikä mitään tunne, kylmä ilma oli asia mitä inhosin. Siksi laitoin hautaan kaksi fleecepeittoa. En kokenut hienoja ohuita pitsireunasia lakanoita omiksi. Alussa kuljin viisikin kertaa päivässä haudalla. Nypin jokaikisen ruohonkorren pois joka oli väärässä paikassa tai liian pitkä. Inhosin kaikkia ihmisiä jotka tuntui aina olevan hautausmaalla kun minä olin. Halusin olla yksin, joten en katsonut koskan ketään silmiin, etteivät vaan tulisi puhumaan kanssani. Tein sinne meren kivistä, koska itse rakastan merta ja kiviä. Pesin jokaikisen kiven yksitellen , latoakseni jälleen kerran uudelleen. Matun hauta pitää olla hyvin hoidettu. Kastelin kukkia ja vaihdoin ne ennen kuin menivät edes huonoksi. Kuljin siellä keskellä yötä ja kai uhmasin kuolemaa, koska olen aina pelännyt hautausmaita. Nyt en enää pelännyt mitään, mitä menettettävää minulla enää olisi? Pelkäsinkö kuolemaa, en todellakaan. Yksi poika taivaassa, yksi maan päällä. En jaksanut edes miettiä että pitää valita joten totesin vaan että jos minut joku haluaa tapaa, niin antaa mennä vaan. Kuolema oli murheistani pienin.

Joku älypää sanoi minulle että hautapaikat on tyhmiä, ja kuka sitä nyt hautakiveä palvoo. En minä mitään hautakiveä palvonut, en edes kokenut Matun sielun olevan maan alla, vaan koin hänen seuraavan minua ylhäältä kun hautaa hoidin kauniiksi. Matun takia sen tein ja jälkeenpäin kai luonto , eli minä itse hoidin itseäni tällä tavalla. Minun ilmainen terapiapaikkani.

Kerran yksi talvi kaikki muuttui kertalaakista. Tuli soitto ja lähdin kiireessä ajamaan kotoa kohti työpaikkaani, minä joka aina käytän turvavyötä en laittanut sitä, miksi? Eihän minulla ollut väliä kuolenko tänään tai huomenna. Tulen liian kovaa risteykseen, jarrutan mutta alla onkin mustaa jäätä ja auto liukuu suoraan ristykseen, yritän kääntää rattia jotta en osu bussipysäkin katokseen, ja saankin väistettyä sitä, mutta kauhukseni huomaankin puolikkaan tolpan. Äkkiä auto heittäytyy sivuttain ja lopulta pysähtyy. Sanomalehti olisi mahtunut auton ja tolpan väliin. Laitoin oikeasti kädet ristiin ja kiitin jumalaa etten tappanut ketään, kunnei onnekseni pysäkillä ollut ketään. Lähdin nolona jatkamaan matkaani ja vain syvät jäljet renkaistani nurmikossa jäi todistamaan tapahtunutta pitkään.

Silloin ymmärsin täysin että minä oikeasti haluan elää, koska minä en voi jättää pikkuveljeä yksin isänsä kanssa kahden. Ehkä itsekästä ajatella ettei he pärjäisi ilman minua, mutta oma kuolema kaiken muun paskan lisäksi olisi murtanut heidät lopullisesti. Kuka sitten olisii hoitanut kaikki asiat. Huh huh. Päätin elää, vaikken nyt itsemurhaakaan ollut suunitellut.

Ensimmäinen kerta kun valitsin elämän oli kai siellä kappelissa kun seisoin lapseni ruumiin edessä. Kun pyysin poliiseja poistumaan poistui myös poikani, mitä en tarkoittanut. Jäin yksin , ja poika taas jäi hoitamaan täysin poissaolevaa isäänsä joka oli enemmän kuin kuutamolla istuessaan tuolissa terveyskeskuksen tuolissa.

Poika soittaa- Tuu jo !

Tässä kohtaa olisin tarvinnut apua, mutta en sitä saanut. Kukaan ei ehdottanut taksia, kukaan ei sanonut että voin tulla uudestaan . Ne sanat oli niin tuskaa , pelkoa ja epätoivoa täynnä..ÄITI tuu jo !!!!

Minä jätin poikani siihen enkä koskaan enää voisi silittää hänen vielä lämmintä poskea..silloin valitsin elävän poikani, koska hänellä oli hätä. Hän oli ihan hukassa isästään, ja hän oli vasta 16 vuotias. Äiti oli se tuki ja turva, koska äiti ei itkenyt. Äiti on aina hoitanut kaiken ja äiti määrää kuitenkin ja minä lähdin hoitamaan lastani joka eli.

Soitan kaverille, kerron lyhyesti tilanteen , pyydän häntä hakemaan toisen automme, koska ymmärrän ettei mieheni kykene ajaamaan.

Pysähdyn ensimmäisiin liikennevaloihin kun poika huutaa ensimmäisen ja viimeisen kerran. -Miksi Matias kuoli, kun olet aina sanonut että pitää ajatella hyviä asioita ja olla hyvä, niin mitään pahaa ei tapahdu. Käännyn hiljaa, ja tiedän ettei minulla ole vastausta, sanon. Anteeksi olen kai ollut väärässä.