Matias oli odotettu lapsi joka syntyi maaliskuun 7 pv 1987. Hän teki minusta äidin aika dramaattisen synnytyksen jälkeen. Silloin muistan rukoilleeni salaa peiton alla. Hyvä jumala, älä annan lapseni kuolla vaikka mitä pahaa olen tehnyt, älä kosta sitä hänelle.

Iso poika syntyi ja olimme mieheni kanssa enemmän kuin onnellisia. Minä olen niin tunneihminen että oli sitten kyse mistä tunteesta tahansa , kaikki menee potenssiin tuhatkuuskytsataamiljoonaa 🙂

En saanut edes nukuttua onnesta, ja ne hetket kun torkahdin näin painajaisia siitä että lapselleni tapahtuu jotain pahaa.

Muistan miten ihanaa oli tulla kotiin, mies oli siivonnut, aurinko paistoi ja vesi lorisi jo katuja pitkin. Alkoi meidän uusi elämä vanhempina ja elämäni onnellisinta aikaa. En edes pysty kuvailemaan sitä onnea. Monta kertaa mietin onko minussa vikaa, tai miksen näe tätä suunatonta iloa muissa äideissä. Minä tohkasin aina Matusta. Hän jos joku toi rakkauden esille, jotain niin suurta ja aitoa en kai ollut koskaan tuntenut ennen hänen syntymää.

Puettiin hänellä hassuja vaatteita , otimme kuvia, vuokrasin videokameran ja kuvasin neuvolakäynnit. Opetin häntä pidättämään hengitystä ettei vaan huku. Mistä sekin ajatus tuli? Vein heti uimakouluun, ja ah..tuhansia ja jälleen tuhansia ihania hetkiä perheenä. Olin todellakin ylpeä pojastani.

Silloin opetin hänelle jos jonkinlaisia taitoja, ihan siksi että jos minulle sattuu jotain, olen tehnyt kaikkeni jotta hän selviää elämästään. Olen maksimoinut kaiken mitä voin hänelle antaa elämää varteen. Kerroin tarinoita, luin satuja, opetin asioimaan kaupassa, ylittämään tietä, tein sitä sun tätä.

Hän oli kiltti lapsi ja vaikka kuinka mietin jälkeenpäin, pidän häntä edelleenkin ihmeenä. Kaikki oli vaan liian helppoa ollakseen totta. Kun pikkuveli syntyi valmistin häntä siihenkin. Kaikki meni hyvin , eikä hän ollut yhtään mustasukkainen veljestään. Päinvastoin, hän rakasti veljeään ja kertoi sen jokaiselle. Matu oli itse aurinko.

Luultavasti elettiin myöskin ihan tuiki tavallisen nuorenparin elämää kahden lapsen kanssa. Onnessani otin luojalle kiitos paljon valokuvia.

Muistan sanoneeni eräälle miehelle että Matu on liian hyvää ollakseen totta, pelkään menettäväni hänet.

Hän sanoi että se on vaan tuoreen äidin tunteet ja on taatusti ihan normaalia. Niin elin elämäni unohtaen pelkoni, mutta näin jälkeenpäin ajattelen että ehkä se joku intuitio kertoi minulle että Matu on vaan lainaa. Ehkä sain siellä synnytyssalissa armoa ja lisäaikaa, koska se joku (jumala) päätti että rakastan niin kovin että sain lisääaikaa. Sydämeni itkee näin jälkeenpäin. Siinä me elettiin ja tehtiin kaikkea kivaa täysin tietämättöminä että kohta se kaikki vietäisiin meiltä pois..Se ihana pellavapää joka teki minusta äidin. Se ihana naurava nuori mies joka sai kaikki muutkin nauramaan vietäisiin minulta pois. Miksi?