Olen aina kirjoittanut paljon lapsesta asti.  Mietin minkä aiheen haluan valita  ja luonnollisin kai on elämä kuoleman jälkeen. Siis elämä maan päällä lapsen kuoleman jälkeen. En ole miettinyt tätä pitkään vaan jälleen toteutan vaan päähänpiston. Tosin blogin pitäämistä ehdotettiin aika pian pojan kuoleman jälkeen.

Luultavasti sivusto tulee olemaan yhtä sillisalaattia, mutta onpahan ainakin minun näköinen blogi. Ensimmäiset ajatukset kun hetken pohdin tuntui rajoittavan minua liikaa, ja rajoittaminen ei tunnu omalta. Pääpiirteittäin kai kuitenkin aloitan sillä että kerron miltä elämä tuntuu kun oma lapsi kuolee.  Poikani kuoli siis 2006, ja siitä tuli juuri 11 vuotta. Pitkä aika ajattelee moni , mutta meille kuolleiden lapsen vanhemmille se on kaikkea muuta kuin pitkä aika. Palaan taatusti taaksepäin, muistelen vanhoja asioita, mutta nyt vasta olen oivaltanut että myöskin haluan elää. Elää elämäni joka täytyy myös hyvistä asioista. On aika vaikeaa kuvitella tätä niiden ihmisten puolesta miten tätä kaikkea voi edes sanoiksi pukea. Aloitin kirjoittamaan Matusta ennen kuin olin poikani edes haudannut. Miksi? Siksi että iski suunaton pelko että unohdan asioita. Se kai oli minun tapani purkaa asioita ja mielessäni näin miten kirjani julkaistaan ja miten jopa puhun asioista yleisölle.

Kirja on olemassa mutta ei ole puhtaaksi kirjoitettu ja tässä vuosien aikana elämässä on kuitenkin tapahtunut muutakin. On hyvin vaikeaa päästä tähän pisteeseen. Alunperin kyse oli siis kirjasta. Mutta itse koin etten ole valmis myymään tai hyötymään poikani kuoleman johdosta. Ajattelin monta eri vaihtoehtoa, mutta elämään tuli paljon muutakin mietittävää. Kun itse jää henkiin surun kanssa, se ei tarkoita että voi vaan keskittyä kirjoittamaan surustaan ja kaikki muu hoituu itsestään. Ei kyllä ne laskut tipahtaa tasaiseen tahtiin luukusta, jaksat sitten tai et.

Koko maailma todellakin romahtaa, ei vaan psyyksesti vaan myöskin koko kroppaa toimii juuri niin kuin kai sen on tarkoituskin toimia, haluat tai et.

Tulen taatusti kirjoittamaan paljon kuultuja kliseitä. Jos niin teen , se vaan on minulle totta. Painotan että kaikki ajatukseni, tunteeni ja se mitä kirjoitan on aitoa ja rehellistä. Mutta silti vain ja ainaostaan minun kokemukseni. Selviytyäkseen uskon kuitenkin ihmisen olevan luonnostaan selvityjä.

Välillä tulen kirjoittamaan pitkään ja tiedän että sekin voi olla joidenkin mielestä pitästyttävää. Mutta olen todennut että juuri minä olen sellainen joka vääntää kaikki asiat varsinkin kirjoittaessa rautalanagasta. Se mitä en tee, on etten mieti, enkä halua miettiä tarkkaan mitä kirjoitan, annan vaan aivojen miettiä ja sormien naputella, tulee mitä tulee. Haluan että tämä on minulle hyvä paikka kirjoittaa ulos jotain mikä on sisälläni ja haluan kaiken vapauden. Minun ei tarvitse kirjoittaa miellytääkseni ketään. Kiroan jos siltä tuntuu, jollen niin tee, hyvä niin.

Kuolema herätti kaikki tunteeni esille ja oma kehoni yllätti minut ihan kuus nolla. Minä en reagoinut niin kuin suurin osa kuvittelee että itse reagoisi saman sattuessa omalle kohdalleen. Ei tämä homma mennytkään niin kuin elokuvissa missä äiti heittäytyy lapsensa ruumiin viereen murtuneena tai hysteerisesti itkien , muiden laahaten häntä kauemmaksi pois.

Lapsen kuolema herättää minussa myös vihaa..edelleenkin.

Mietin juuri nyt kuinka monta vuottaa pitää kirjoittaa että pystyy edes osan kertomaan mitä kaikkea tämä sisältää.

Kirjoitan kun jaksan, ehdin ja olen sillä tuulella. En halua tästäkään mitään pakkoa. Minä jos joku olen kelannut kuolemaa niin paljon että välillä oksettaa, ja on pakko pitää taukoa ja elää ihan tuiki tavallista elämää.

Samalla kuin tässä kirjoitan mietin påitäisikö kuitenkin pilkkoa ajatukseni eri otsikoiden alle? I dont know. Ei ole kokemusta, joten katsotaan.

Mietin sitäkin tulenko kertomaan jollekkin että edes aloitin blogin kirjoittamista. Tai teenkö tämän ainoan poikani takia joka elää. Tottakai poikani tuntee minut, mutta tunteeko lopulta lapset vanhempiaan ihan täydellisesti. Elossa oleva poikani on kuolleen poikani pikkuveli. Ja tällä hetkellä hän on ainoa syy miksi minä edes olen jaksanut tähän pisteeseen asti.. Olen naimisissa, mutta mies on aivan eri asia kuin lapsi.

Ehkä esittely pitääkin olla lyhyt ja ytimekäs juttu. Oliko tämä edes esittely? No tuskin sinnepäinkään. Tuntemukset tällä hetkellä on ihme kyllä aika ärsyyntynyt, pelokas tai jotain. Miksi hitossa kirjoittaa jos tulee huono olo? Tai pelottaako taas kaivella niitä tuhansia ajatuksia mitä olen vuosien ajan jo kelannut edes takaisin tuhansia kertoja. Ja takaan ettei niistä aina tule hyvä olo. Siksi on pakko välillä ottaa etäisyyttä kuolemasta tavallaan.

Kun kirjoitan elän kaikki ajatukseni uudelleen , tunteet tulee pintaan oli ne sitten hyviä tai huonoja.

Kirjoitan kaiken lisäksi nopeasti koska sormeni ei vaan ehdi ajatusteni kanssa samaan tahtiin, ja siksi tulee virheitä, mutta kun aloitan en vaan voi lopettaa. Mutta sovitaanko näin että takaan että ymmärrätte ja jos jaksan korjaan virheeni. Joo jätän nyt ton jaksan sanan tahallani tohon, mulla kun on juuri toi ongelma sormissani. Tietääkseni mulla ei ole lukihäiriötä, joten olkoot sitten sormihäiriö.

Taidan aloittaa uuden luvun , kun nyt tuntuu vaan siltä. 🙂