Otsikko ärsyttää jo, koska oletan sen herättävän sellaisen mielikuvan että siitä on jo niin paljon aikaa ja asian yli on jo päässyt.

Mikä on muuttunut tässä ajassa?

Monikin asia on muuttunut. En ole ruvennut tekemään mitään erityistä. En liittynyt mihinkään pelastakaa jotain…en puhu onnettomuudessa lapsensa menettäneiden omaisille, en kuulu mihinkään ryhmään muuta kun netissä samassa veneessä olleiden kanssa. En osaa edes ajatella itseäni siinä asemassa, kun he jolla on kaikki lapset elossa.

Elämä on hiljaisempaa. Elämä keskittyy melko pitkälle omaan kotiin. Ei ole mitään tarvetta pitää mitään sirkusta yllä. Nämä olosuhteet voi tietenkin liittyä ikäänkin. Pelkoja on edelleen. Aina kun luen tekstiteevestä onnettomuudesta, kelaan pikapika missä poikani on, ja voin jopa mennä niin pitkälle että mietin, olisiko hänellä ollut jotain asiaa johonkin paikkakunnalle.

En soita pojalle koska haluan hänelle niin normaalin elämän kun olla ja voi, ja koska poika jo on aikuinen en halua rasittaa häntä sillä että hän huolestuu minustakaan millään tavalla.

Rehellisesti voin myös kertoa että minulla on ollut ihan aidostikin hauskaa ja jopa nauranut niin kuin joskus ennen onnettomuutta.  Mun haaveet on jo sinänsä saavutus, unelmia pitää olla tai edes jotain minkä eteen tekee jotain saavuttaakseen jotain mielekästä, hyödyllistä tai ihan mitä vaan.

Minä ostin koiran vanhemman koirani seuraksi, ja eniten itsemme takia. Se toden totta pakotti meidät liikkeelle. Pentuvaiheessa meni kai hiukan ylikin. Kuvasin , syötin, jouduin nousemaan ylös sohvalta milloin mistäkin syystä. Eihän meidän muuten tarvinnut kun elää ja hoitaa pakolliset asiat.

Yksi asia johti toiseen , mutta edelleen pääelämä pysyy  kotioloissa.

Suurimmat pelkotilat on kai poissa, mutta aina on sellainen pieni pelko, tai nyt kun oikein mietin, enkai yllättyisi enää jos jotain sattuisi. Mitä pelkään, pelkään niitä kaikkia tunteita, sitä kaaosta, sitä elämisen mennettämisen merkitystä ja voin oikeasti sanoa etten silloin enää halua elää. Miksi edes pitäisi? Silloin kun menetti sen hoivattavan, isostakin lapsesta pitää huolta. Jos sen kaiken menettäisi taas, en usko että pystyisin näkemään mitään kaunista enää. Mieheni sanoi kerran että on katsottava tämä peli loppuun. Olen rehellisesti ollut siinä tilassa ettei ollut väliä elänkö tai kuolenko. En todellakaan ole koskaan suunnitellut tekeväni itselleni mitään, mutta olen toki ajatellut asioita ja niin uskon monen muunkin ajatellen.

En oikein tiedä mitä ajatella siitä mitä tapahtuu kun ihminen kuolee. Mutta jotenkin pelkään etten näkisi Matua jos asian päätän itse. Matu haluaisi minun elävän, ja koen että Matun ymmärrys on jotain paljon suurempaa kun mitä me täällä maan päällä voidaan edes käsittää.

Vaikka kuinka rakastan Matua säälin enemmän hänen veljeään. Vaikka hän on kuinka aikuinen jo, ja vaikka hän on itsenäinen omillaan toimeen tuleva miehenalku, niin silti tiedän että olen se turva siellä taka alalla. En halua jättää häntä tänne yksin, en halua hänen surevan minua tai isäänsä. En halua edes miettiä mitä jonkun meidän menetys toisi toisillemme tullessaan.

Uskon kohtaavani niitä ihmisiä mitä tarvitsen. Mutta onhan sitä kohdannut paljon minkä olisin mieluusti jättänyt kokematta.

Minulle sopii sellainen tasainen elämä missä ei tapahdu liikaa eikä liian vähän. Siihen ripaus sponttaania aitoa iloa.

En halua sääliä eikä Matun kuolema ole minulle mikään ongelma. Mutta ehkä kuitenkin mieluummin pysyn hiljaa. Puhun Matusta jos se sopii asianyhteyteen luonnollisesti. Lapseni on niin pyhä asia minulle etten halua millään tavalla hyötyä tai saada sääliä hänen kustannuksella.

Hyvä esimerkki oli yksi pankkipäivä jossa kävimme keskustelemassa lainoista. Kyselimme kuinka paljon lainaa ja mihin me sitä ajattelimme.  Huomasin ettei nainen  innostunut kun ehdotin todella pitkää laina aikaa. En nyt ihan tarkkaan muista mistä puhuimme, mutta vastasin kuitenkin että tämä asia on meille pieni askel eteenpäin, ja tuo hiukan iloa ja tekemistä elämäämme. Että on tässä ollut hiukan vaikeaa tai miten sen mahdoinkaan muotoilla. Mutta en maininnut että lapseni on kuollut siinä toivossa että se edesauttaisi hänen päätöstään antaa meille lainaa. No hän suostui kun keskustelimme asiat läpi, toki emme koskaan edenneet asiassa. Mutta se tunne että riitän omana itsenäni omilla selityksilläni ja perusteluillani oli jo minulle voitto.

Nyt kun asumme kahdestaan voisi periaatteessa tehdä mitä vaan. Paljon haluan tehdä , mutta ajatuksiksi ne jää. Nautin siitä että voin nukkua koska haluan, kukaan ei herätä minua, minun ei tarvitse hakea ketään, ei minun tarvitse edes pukea vaatteita päälleni jollen halua. Voin mennä metsään koska se on ihan talon takana.

Joskus innostun ja saan enemmän energiaa. Sen puran yleensä töissä. Vielä jos on kivoja työkavereita ja kaikki sujuu , olen niin tyytyväinen.

Innostun silloin tällöin jostain pienestä projektista. Haluan oppia uutta ja silloin yritän oppia ja voin jäädä hetkeksi koukkuun vaikkapa virkkaamiseen.

Töissä saan myös sen sosiaallisen tarpeen tyydytettyä ja voin onnekseni sanoa että osa työstäni on niin hienoa ja on antanut minulle suunnatonta voimaa ja iloa. Eihän kaikki päivät ole hyviä , mutta noin niinkuin yleisesti voin sanoa että tykkään työstäni.

Tosin lopetin yrittämisen. Minulla ei enää riittänyt sellaisia paukkuja repiä jotta jaksaisin pyrkiä eteenpäin ja kohti parempia tuloksia. Elämä on muutakin kuin pitkiä päiviä. Suurimmat haaveet on kadonnut, ja tilalle tullut hyvin pieniä. Lapsenlapsia tietenkin toivon, mutta ne tulee jos on tullakseen.

Hiukan haaveilen jo jostain remontista, mutta mitään emme ole saaneet aikaiseksi. Ja jollei saa edes muutamaa listaa ostettua onkai melko turhaa miettiä suurempia asioita 🙂

Minulla on koti, mies ja elävä lapsi. Muutama koira jotka pitää sopivasti liikkeellä. Muutamia hyviä ja erittäin tärkeitä ihmisiä kenen kanssa olen tekemisissä pääasiassa puhelimitse. Joskus hyvin harvoin kylläkin joku käy tai minä piipahdan. Aika perustylsää elämää monen mielestä.  Iloitsen kun niitä energiapiikejä tulee.

Arvostan hyviä ihmisiä mistä huokuu aito välittäminen tavalla tai toisella. Tykkään kun asiat on aitoa ja rehellistä.

Joskus minulta kysyttiin mitä minä toivon. Toivoin pojalle ja miehelleni liudan asioita, kuten tasapainoa, iloa ja voimaa. Mutta en oikeasti keksinyt mitään mitä itselleni toivon. Tulen aika surulliseksi kun mietin sitä keskustelua. Jotain edistystä kai sekin kun on päässyt tässä asiassa edes hiukan eteenpäin.

Minulla on tasan tarkkaan yhdet farkut jotka mahtuu päälleni, tiedän hyvin että olisi aika loogista ostaa toiset. Mutta en vaan saa aikaiseksi mennä ostamaan uusia kun yksilläkin olen pärjännyt. Tavarat on alkanut ärsyttää ja olen hävittänyt paljon tavaraa ja se tuntuu hyvältä. Liian paljon on kuitenkin vielä tavaraa mitkä tosin olen poistanut päivttäisistä kaapeistani , mutta lojuvat varastossa laatkoissa.

Mutta hyvä asia on että on ollut sen verran energiaa että olen edes sitä saanut tehtyä.

Oikea sana tähän tilaan missä elän nyt on kai luovuttaminen. Vaikka mitä teen , poika ei eloon herää, ehkä olen vasta nyt ymmärtänyt tämän.

Luultavasti kärsin kai jostain traumoista, koska pidän aikamoista sirkusta nukkuessani. Heilun ja heitteln jalkoja sinne tänne, voin huutaa jotain epämääräistä kovaa örinää, mihin mieheni on heräänyt monet kerrat ja pelästynyt kuoliaaksi. Itse en tiedosta mitään , en herää siihen itse ja voin omasta mielestäni enemmän kuin hyvin . Joskus ranteita tai kyynerpäitäni särkee. En tiedä nukunko hyvin tiukassa sikiöasennossa mutta väännän käsiäni luonnottomaan asentoon. En osaa sanoa liittyykö tämäkin oma yöelämäni mitenkään Matun kuolemaan. Mutta en nyt ihan ekana menis mihinkään missä pitäisi olla yötä jonkun vieraan kanssa 🙂 Nyt ihan naurattaa.

Joo nauru on ihan parasta, ja se aito kupliva tunne joka lähtee mahasta ylöspäin.

Joskus kun koen epäoikeudenmukaisuutta voin miettiä sitä kauan. Haluan selvittää asioita . En tiedä johtuuko se siitä että kaikki asiat paitsi kuolemaa voi selvittää , muuttaa, parantaa, saada oikeutta, käsitellä tavalla tai toisella. Mutta kun lapsi kuolee, hän on ja pysyy kuolleena vaikka tekisit mitä. Joten luovutan aika usein näissä useinmiten ääres tyhmissä ongelmissa mitä ei oikeasti jaksaisi edes jauhaa. Mutta toisaalta voin sanoa että onnelliset ovat he jolla ei muita ongelmia elämässään ole 🙂

Nykyään minulle riittää kun saan todistettua jotain asiaa vain ja ainoastaan itselleni. Toki myönnän että muiden ihmisten tuki näissä tavisasioissa tuntuu hyvältä ja lohduttavalta.

Olen joskus heittänyt toiveen tonne yläkertaan, että jos meidän perhettä on pakko koetella, niin antakaa ne ongelmat sitten minulle.

Onhan niitä ollut, ja joskus jopa muistan kiittää siitä että ne tuli minulle, koska silloin poikani säästyy niiltäkin. Kuulostaa hullulta mutta 4 kolarin jälkeen luottamus elämään on suht heikkoa.

Elämä on niin onnellinen kuin siitä teet sanoi joku. Onhan se niinkin, mutta kaikkeen mitä tapahtuu ei johdu sinusta joten ei se niin helppoa ole aina kokea olevansa onnellinen.

Olen monesta asiasta kiitollinen. Ja koen olevani monessa asiassa onnekas. Mutta voinko sanoa itseni onnelliseksi? Rehellisyyden nimissä en voi niin väittää.

Tässä kuin kirjoittelen telkussa pyörii murhamysteeri, ajatukseni seilaa silloin tällöin niihin vanhempiin jotka juuri ovat saaneet surun taloonsa . Sen kamalimman tiedon. Ahdistaa ja ymmärrän kuitenkin että olen päässyt aika pitkän matkan eteenpäin kuitenkin. Olen todella surullinen että tätä ei voi pysäyttää, niin ettei enää koskaan kenenkään vanhemman tarvitsisi kokea tätä samaa mitä itse olen käynyt läpi.

Haluaisin valaa uskoa ja toivoa, sanoa että selviät. Haluaisin sanoa että moni keksii jotain joka tuo merkityksen elämään joka jatkuu kaikesta huolimatta. Haluan sanoa että meidän lapset jotka on siellä jossakin toivoo meille vain ja ainoastaan hyviä asioita. Haluan sanoa että elämä missä pidät kuolemaa toisessa kädessäsi onnistuu. On vaan opittava elämään sen asian kanssa koska ei ole vaihtoehtoja. Ainoa vaihtoehto on uskoa siihen joka parantaa. Jollakin tavalla hakea apua jollei koe pärjäävänsä. On pidettävä itsestään huolta jotta voi auttaa muita läheisiään. Jos on lapsia on vaan jaksettava jotta emme tuota enempää tuskaa heille jotka menettivät sisaruksen. Koska jos me rakastamme , rakkaus on se avain.

Minä kirjoitin ja sen kautta ymmärsin etä aika menee eteenpäin. Surukin menee eteenpäin vaikka se tuntuukin pysähtyneen. Sanonkin aina, kello tikittää koko ajan tik tak tik tak..Muutosta ei vaan huomaa, koska se todellakin matelee. On epätodellinen olo että oikeasti tuntiin kuluu 60 minuttia. Onko tunti lyhyt tai pitkä aika? Onko 11 vuotta pitkä tai lyhyt aika?

Muistan kun itse luin netistä muiden ihmisten kohtaloita ja siinä mainitaan usein kuinka paljon aikaa on kulunut kun oma lapsi kuoli. Muistan ajatelleeni että joku on selvillä vesillä jo kun oli kulunut vaikkapa 5 vuotta. Oma suru tuntuu siltä ettei kukaan voi surra enempää kuin minä suren nyt. Jos nyt jotain olen oppinut omasta surustani , niin se on että jotain menee eteenpäin. Tiedän ettei 5 vuotta ole mikään taikaraja. Mutta jotain menee eteenpäin kuitenkin. Jotain parantuu . Suruni on  kai ollut terävä kivi rannalla, aallot on hionnut terävimmät reunat sileämmäksi.

Voi apua, ei tästä pitänyt tulla epätoivoa täynnä vaan uskoa huomiseen kirjoitus. Joten muistutan, luo itsellesi se totuus josta saat voimaa jos olet lapsesi menettänyt.

On myös hyvää muistuttaa että me ihmiset olemme niin erilaisia.

Jokainen kuitenkin löydämme sen jonkun polun ja ei se voi olla kuoppia täynnä.

Voimia kaikille joka on menettänyt lapsensa. <3