Oletan että kaikkein hulluimmat ajatukset mitä pyörii päässäsi on normaalia.

Ne ajatukset mitä et kehtaa kertoa on minusta ainakin ihan normaalia. Ainoa asia mistä itse olisin huolissani on jos tietoisesti alat suunitella että teet itsellesi pahaa, ja uskon että vaikka olemme tässä tilassa erotamme kyllä ne ajatukset.

En usko että juuri se ihminen edes lukisi kenenkään blogia, mikäli haluaa vahingoittaa itseään. Vaikka maailma tuntuisi kuinka mustalta, niin aina, siis oikeasti ihan jossain kohtaa näet valoa. Mikään päivä ei ole eilisestä kopio. Vaikka tuntuu ettei sinua voi auttaa, et voi sitä tietää koska luultavasti et ole koskaan kokenut mitään näin kamalaa ennen.

Soita heti apua itsellesi jos tunnet että tilanne on ylitsepääsemätön.

Takaan että minäkin olen miettinyt vaikka mitä. Takaan että on tuntunut siltä ettei tästä enää jaksa nousta. Ja silti on aina tullut voimia jostain , ei se ole välttämättä mikään ahaa elämys.

Puhu, kirjoita, mene lenkille, hakkaa puita, tee ihan mitä vaan, on siinä sitten järkeä tai ei. Sari ja minä surimme omilla tavoillamme. Silti kuljimme tavallaan samaa matkaa, mutta eri polkuja pitkin.

Se mikä auttoi häntä ei sopinut minulle, ja aika usein asiat vaan tulee luonnostaan. Mitkään neuvot ei sovi kaikille, joten vain ja ainoastaan kertomalla todellisen totuuden , voi antaa mahdollisuuden että osaat samaistua minuun . Siksi kerron nyt ihan kaikki, jollekkin joku pieni yksityiskohta mitä minä olen kokenut ja miten pääsin jostain yli,  voi jollekkin kolahtaa.

Matiaksen kolarissa ei ollut kyse ylinopeudesta, eikä itsemurhasta.

Silti minulle tuli huomaamatta pelko liikennettä kohtaan.

Muistan kun ajelin moottori tiellä ja ajoin kai 70 -80km/h

Pelkäsin ja autot tuntui vilistävän ohi ja näin tuhansia vaaratilanteita. Tuntui kun liikenne oli venäläinen ruletti, ja olisin todella onnekas mikäli pääsisin hengissä kotiin. Tämä episoodi on jäänyt mieleeni. Miten ajatuksissani päätin etten välitä siitä kuinka hitaasti ajan.

Tuskin mietin sitä silloin, mutta nyt jälkeenpäin se oli kuitenkin todiste itselleni että halusin selvitä hengissä. Kai minä itse valitsin elämän kun poikani soitti minulle kappeliin.

Ymmärrän ettei kirjoittaminen ole kaikkien juttu, mutta itselleni se on ollut parasta terapiaa, sekä varsinkin nyt jälkeenpäin, voin palata siihen aikaan koska haluan, ja olen varma että puolet siitä mitä silloin olen kirjoittanut olisi kadonnut jäljettömiin muististani ellen olisi silloin kertonut päivän tapahtumista tai sen hetkisistä ajatuksistani.

Tässä kohtaa voi kai ajatella itsekkäästi että oliko tarkoitus kirjoittaa jotain suurempaa varten? Minä ainakin ajattelen myös niin että Matu ei saa unohtua, eikä tietenkään unohdu meiltä perheenjäseniltä. Kuka tietää mitä lapseni saa joskus aikaan. En tiedä haluaako hän lapsia, millaisia heistä tulee, tai mitä poikani tekee minun jäämistöllä. Luulen ettei hän arvosta materiaa, joten ehkä siksikin on järkevää siivota kaikki pois, pitäisi kai oikein puhua asiasta . Se mikä merkitsee minulle jotain voi olla pojalleni yhdentekevää.

Mutta minun kuollut poikani on kuitenkin osaa tämän maapallon historiaa. Yhtä arvokas kun jokainen ihminen ja jokainen kuollut lapsi. Siksi jos suku jatkuu haluan jättää nämä aidot kirjoitukset jälkipolville.

Hulluista ajatuksista vielä. Palaan siihen ajatukseen että mikäli sielu palaa tänne kun on siellä ylhäällä jotain oppinut, niin onko se sittenkään hyvä asia? Onko maailman meno sitä luokkaa että edes haluaisin sukuni jatkuvan?  Silti jos saisin lapsenlapsen koen että se on uusi mahdollisuus saada rakastaa , hoitaa, opettaa.

En edes aina jaksa omiakaan ajatuksiani, ja saa nauraa, saa pitää minua hulluna. Mutta miten minusta tuntuu että he jotka on lapsensa menettänyt ei pidä minua hulluna.

Olen sitäkin miettinyt että mikäli oikean psykologin puheille olisin joutunut , olisi ollut vaara joutua hoitoon ja kai lapsenikin olisi huostaanotettu silloin. he he..

Ne muruset mitä minä mukamas sain hoitoa, eli kun kävin juttelemassa sen kolme nelje kertaa ei ainakaan auttanut minua mitenkään. Hassuinta oli että silloin koin vieväni paikan joltain ihmiseltä joka oikeasti tarvitsee apua. Vasta nyt ymmärrän että olisi kai oikeasti ollut hyvää saada puhua ja ymmärrän että olin siihen oikeutettu.

Pyskoloogeille neuvoksi. Kaikille ei ole tärkeintä että sinua vaan kuunellaan. Ainakin minä jäin kaipaamaan vuorovaikutusta, mahdollisia neuvoja. Siksi turhauduin ja ajattelin oikeasti niin, että jos on sellaisia ihmisiä jotka ei ole saanut ulos omat traumansa mitä ovat kokeneet, puhuminen taatusti auttaa. Koen myöskin sen että kunnen saanut ammatti ihmistä jolla oikeasti oli titteli, minun suruani vähäteltiin. Vaikka hän kuinka vakuutti että on kokenut kuuntelija se ei ainakaan minua auttanu, yhtä lailla olisin voinut puhua naapurini kanssa. Olihan siinä monta muutakin syytä miksen jatkanut, yksi oli epäsäännölliset työvuoroni. Tein alihankintatöitä ja koskaan en tiennyt minne ja koska joudun töihin, minua nolotti aikojen muuttaminenkin ja lopulta koko jutusta tuli enemmän riesaa kun apua minulle. Kai ajattelin että minähän pärjään itse ja piste.

Takerru omiin hyviin ajatuksiisi , toteuta ajatuksia , kokeile ajatuksiasi konkreettisesti, jos tuntuu että joku idea voisi toimia sinulle avuksi.Taisin lukea jostain silloin että miehet usein tekee käsillään jotain kun käsittelevät surua.

Kun luin kuolemasta, kun ajattelin kuolemaa, kun kirjoitin kuolemasta niin ainakin minulle tuli joskus yliannostus kuolemaa.

Kerran kun ajelin ystäväni luokse osuin kolaripaikalle jossa nuori poika oli jäänyt auton töytäisemäksi mopollaan. Sydän alkoi lyömään kiivaasti ja mietin miten pojan kävi. Näin vaurioituneen auton ja mietin, miksi? Miksi hitossa se joku halusi että jälleen kerran näin pian meidän oman onnettomuuden jälkeen  kohtaisin tämän tavallaan uudelleen. Ymmärsin että toden totta koen että joku ylempi taho ohjaa tätä rulettia, koska miksi muuten olisin ajatellut että on epäreilua että juuri minä kohtasin tämän tapahtuman. Kai se miten ajattelen on minun totuuteni. En tiedä lohduttaako oma ajatusmaailmani minua tai ei, mutta kai minä kallistun sen puoleen että siinä on enemmän hyvää kun huonoa.

11 vuotta on mennyt, ja paljon on tapahtunut, enää en mieti asioita liian syvällisesti tai koko ajan. Elän ihan suht taviselämää ja taistelen vaan tavallisten ongelmien kanssa. Silloin voi olla onnellinen. Jos minulta olisi palanut talo, mennyt työpaikka , olisin täysin rahaton se on monen mielestä aivan järkyttävää. Onhan se tietenkin kauheata. Jos minulta olisi kysytty vaihdanko sen kaiken poikaani, niin tottakai niin olisin tehnyt. Jos minulle tapahtuisi tämä kaikki juuri nyt, voin rehellisesti sanoa että olisihan se kamalaa ja ajattelisin taatusti , kuinka paljon ihmisen pitää kestää. Jos se siitä huolimatta tapahtuisi luulen kuitenkin että selviytyäkseni ajattelisin niin että onneksi poikani kuitenkin on elossa ja niin kauan kun ihminen on hengissä on kuitenkin toivoa. Et sinä kuole siihenkään vaikka kaikki palaisi poroksi.

En kiellä etteikö jotkut vastoinkäymiset millä loppujen lopuksi ei ole mitään merkitystä saa minua ajattelemaan, eikö mikään riitä, miksen saa vaan elää rauhassa.

Kuitenkin kun mietin omaa elämääni , olen onnekas kun voin kävellä metsään, voin maata siellä selälläni ja katsella taivasta, katsella puiden lehtiä, hätistää itikoita. Voin itse päättää koska sieltä lähden tai koska sinne haluan. Niin mistä pitää oikein valittaa ? Olen terve ja periaatteessa voin tehdä elämälleni mitä haluan. Minulla on vapaus ja se on minulle todella tärkeää. Vaikken nyt mitään ihmeempää olekkaan saanut aikaan, en ainakaan ole kahlittu. Pelkkä ajatus siitä että olen vapaa tekemään mitä haluan on lohduttava.

Melkein aina kun ajan ison sairaalan ohi, mietin kuinka monet kasvot seisoo ikkunoiden äärellä ja katsoo päivästä toiseen samoja maisemia ja vaan toivoo että pääsisi sieltä ulos ja kaikki olisi hyvin. Ehkä suojelen itseäni mutta hyvin usein keksin monta asiaa mistä saan olla onnellinen. On monta ihmistä maailmassa jolla on asiat  paljon huonommin kuin minulla. Joten usein kun pääsen ulos, vedän syvää henkeä raitista ilmaa ja se riittää minulle usein tunteakseni itseni onnelliseksi.