On aika kummalista miten jotkut ihmiset tavallaan pelkää sinua, tai kokevatko he että suojelevat minua. Jos nyt jostain ehkä järkyttyisin se olisi kai ihmisen teloitus edessäni tai pahoinpitely. Eli oletan sen olevan ihan yhtä kamala ajatus ns. normi ihmistenkin mielestä.

Pahjin painajaiseni olisi olla niin sairas etten itse kykenisi päättämään oman elämäni, vaikken nyt itsemurha ajattelekkaan. En omalla kohdallani näe mitään järkeä olla elossa joko tuskissani tai täysin toivottamassa tilanteessa missä ei enää ole toivoa parempaan. Jos on täysin selvää että tulisin kuolemaan kahden viikon sisällä ja elämäni olisi yhtä tuskaa, en näe mitään järkeä elää sitä kahta viikkoa. Luultavasti olisin yhdessä sängyssä samassa huoneessa ja vain odottaisin. Mitä elämää se on? Niin kauan kun minulla on järki päässä ja pystyn edes kommunikoimaan haluaisin luultavasti jättää pojalleni jäähyväiset. Haluaisin kai antaa viimeiset neuvoni ja toivon katsoa tätä elämää eteenpäin. Antaisin kaikkeni lohduttaakseni poikani ja olisin kai niin reipas kun pystyisin. Toivoisin että olisin siihen mennessä kyennyt opettamaan kaiken sen mitä koen tärkeäksi. Toisaalta tiedän että hän pärjäisi. Silti tekisin sen vielä kerran. Kyllä me osaamme lapsiamme tsempata eteenpäin. Toivon että hän on silloin parisuhteessa ja elää omaa onnellisinta aikaansa. Perhe , ystävät, rakkaus ne on onnellisuuden salaisuus. Ihminen joka jakaa ilon kanssasi. Perhe jonka luokse voit mennä kun on juhlapyhä. Vaikka ne monen mielestä on pakollista ja vie aikaasi jne..niin jos olisit yksin, oletan että kaipaisit sitä. jollei ikinä tulisi kutsuja , jollei kukaan soittaisi, jollet ikinä voisi kenellekään kertoa mitä sattui. Silloin en ainakaan itse koe oleavani onnellinen. Minun perheeni on pienin mahdollisin , mutta pidän siitä kynsin hampain kiinni. Kukaan muu kuin me kolme ei voi rakastaa ja ikävöidä Matiasta niin kuin vain me osaamme.

Muistan kun me Sarin kanssa vaihdoimme kuvia lapsistamme. Kun näkeekuvan nuoresta pojasta ja vaan tuijotat sitä kuvaa. Näet vaan kuvan, ja silti näet siinä elämän virtaavan , siinä juuri silloin kun se kuva otettiin, veri kulki suonissa, ihminen oli täynnä voimaa, elämää. Tuijotat etkä voi ymmärtää että tämäkin poika on kuollut.

Päivät kuluu ja vaihtuu vuosiksi. Joka päivä olet yhden päivän lähempänä omaa kuolemaasi. Kukaan ei voi tietää koska se tapahtuu, onko se huomenna tai elätkö 100 vuotiaaksi. Ystäväni sanoi että alkaa heti nostamaan eläkettä heti kun se on mahdollista. Minusta se on yksi parhaimmista päätöksistä mitä hän on tehnyt. Ymmärrän ettei elämää voi elää pelossa , mutta kyllä muuten on täysin turhaa odottaa sitä että kun …kun jään eläkkeelle, kun saan sen maksettua, kun ja kun ja kun..

Tästä asiasta meille tulee joskus erimielisyyksiä. Minä mietin kai liikaa ja mieheni elää toki tässä päivässä mutta on niin paljon omia juttuja. Jos nyt kuolisin huomenna, en haluaisi että hän potisi huonoa oma tuntoa siitä ettei tehty enemmän yhdessä.

Mieheni sanoi aina että haluaa perhekuvan. Sitä ei koskaan otettu, minähän olin aina liian lihava ja oli vaikka mitä tekosyitä tai saamattomuutta ettei sitä koskaan otettu. Voisihan sen tehdä muokata tietokoneella. Mutta sydämessäni tietäisin aina että se on feikkiä ja aitoa ei enää ole mahdollista ottaa.