Noniin, olen viime ajat lukenut ja katsonut paljon surullisia tarinoita. Tuntuu todella pahalta ja kun itse tietää miten pitkä tämä matka on, ja kunnei pysty edes mitenkään lohduttamaan. Tietenkin kuin nyt uskalsin ottaa askeleen ja oikeasti kertoa oman tarinani joka oli yksi vaikemmista asioista pitkään aikaan. Olen jo ainakin kolme kertaa meinannut poistaa koko blogin. Hyvin harvat ja valitut tietää koko blogista , mutta ainahan on mahdollisuus että joku sen löytää. En ole itse koskaan seurannut mitään blogia, joten en kai oikein osaa ajatella mitään niistä. Ainakin oletan että omani, on oman näköiseni.

On aika hassua miten luettu teksti usein saa sellaisen glamour reunan. Asiat tuntuu usein hassuimmilta tai kauniimmilta , niin siihen tulee se kultareunus. Usein on kai kuitenkin niin että se sama luettu teksti on elävässä elämässä aika tavallista. Minähän muistelen paljon ja iiik siis sikavaikeeta edes kirjoittaa, käyn läpi niitä mustia hetkiä.

Tiedän etten koskaan enää itke samalla tavalla, tiedän että tapahtui tuhansia asioita ja hetkiä mitkä ei koskaan voi palata sillä voimakkuudella kopiona. Silti kun kerron näin pelkään. Pelkään pahinta aina.

Mutta tästä postauksesta piti tulla toivoa täynnä oleva juttu. Sain tänään pari tekstaria ja tuntui oikeasti kivalta saada palautetta. Tunnen itseni ihan niin ääliöltä kun olla ja voi. Kirjoittaa blogia , joka kai sitten toivon mukaan vapauttaa jotain sieluni mustia pisteitä lopullisesti kaaaai. Ans kattoo.

Enivei. Olen siis periaatteessa työtön, vaikken koskaan ole mitään rahallista hyötyä siitä koskaan saanut. Osittain omaakin tyhmyyttäni. Johtuu siitä että tosiaankin olen ollut 25 vuotta yrittäjänä. En ole ennenkään luottanut työkkäriin , niin kuin en nyttenkään myytyäni viimesen yritykseni . Jätin siis ennakkoperintärekisterini voimaan. Mutta kai ikä tekee tehtävänsä , ehkä Matun menetykselläkin oli osansa, ja paljon muitakin syitä . Eli minut luokiteltiin yrittäjäksi vaikken koko yritystä enää omistanut. Luulin että saan taas puhtia ja jonkun superidean. Nuorena en pelännyt mitään, en tiedä oliko se luottamus itseäni kohtaan tai suurta nuoruuden tyhmyyttä . Eka yritys oli loistava. Muut ei sitten koskaan saavuttanut samaa, ja silti jaksoin yrittää ja uskoa. Liian kauan odotin sitä kuplivaa idea ja hullua heittäytymistä. Ehkä se viimeinen yritykseni oli niin stressaavaa etten toden totta kaipaa sitä enää. Pitkää päivää ja ihan turhaan. Viisi vuotta täyttä tuhlausta tavallaan. Jeesus miten hullu ihminen voikaan olla.

Luonteeltani olen kai ollut perusiloinen ja ääres sosiaalinen. Eräs johtaja sanoikin kerran että olen ehkä liiankin sosiaalinen ihminen. Aijaa..no minkäs minä sille mitään voin. Johtuu kai lapsuudestani. Ankaran kasvatuksen saaneena tein just enkä melkeest mitä sanottiin, ja silti onnistuin aina tekemään jotain väärin. Ei millään pahalla äitiäni kohtaan, mutta on aika surullista että lapsi voi pelätä äitiään.

Hänellä oli henkinen yliote ja jos nyt jotain huonoa on elämässä , niin aina on jotain hyvääkin. En siis ole katkera, mutta testamentissani jonka kirjoitin vuosia sitten on maininta ettei hän saa kasvattaa minun lapsiani jos jotain sattuisi.

Mutta kiitos rakkaan äitini olen juuri se ihminen joka olen. Tosin kai olin hieman outo lapsi. Kiltti kuin mikä, en pitänyt ääntä, en ottanut keksiä ilman lupaa, yritin noudattaa kaikki säännöt prikulleen. Pieni pelko pitää kaidalla tiellä. Tosin kaikki heitti häränpyllyä kun mutsi katosi näkyvistä. Rakastin Peppi pitkätossua ja sellainen kai olin itsekkin. Suunnittelin karkaamista, halusin asua metsässä ja leikkiä eräihmistä. Tein nuotion ja yritin kypsentää riisiä tyhjässä peltipurkissa johon kaadoin vettä. Istuin puussa ja juoksin paljain varpain niityllä. Rakastin eläimiä. Tein kiellettyäkin, mutta en tahallani ainakaan aina. Sytytimme kaverini kanssa mini nuotion vessaan jonka seurauksena lattian matto suli, ja äidit hakkas ovea kun luuli että kuolemme savuun kaverini kanssa. Oikeesti hei, me vaan piirsimme jo käytettyjen tulitikkujen kanssa (johon kysyimme lupaa) ja kerättyämme niitä palaneita tikkuja kasaan se näytti nuotiolta ja hups heijaa sehän piti sytyttää. Voi elämä sitä painetta kun kaveri pitää lukosta kiinni ja huutaa äidilleen että suutut kuitenkin. Minä yritän heittää tikkuja vessanpönttöön ja huuhdella ne alas, ja ne jäi vaan kellumaan. Ja hitsin hitsi se musta reikä. Ja sitä huutoa kun lopulta avaamme oven, ja minulle sanottiin etten ikinä saa leikkiä sen tytön kanssa enää. Se oli niin totta ja niin pelottavaa, ja huh huh..

Suurimmaksi osaksi minä olin melkein aina se joka keksi kaikki hullut jutut. Mutta nuotion sytytti ja keksi kaveri. Minä taas imuroin hänen aavikkohiiren ja oikeen oikeesti ihan tahallani. Vaikka molempien äidit oli yksinhuoltajia kaverin äidillä oli enemmän rahaa , koska oli kampaaja. Hän sai limsaa, minä vain mehua. Meillä leivottiin itse ja hän sai ihania juttuja kaupasta. Minä varastin veljeni possusta rahaa ja söin salaa suklaata, kaverin äiti raahasi karkkia tämän tästä.

Erään erä tai karkureissuni aikana hajotin vahingossa mutsin termarin. Voi elämä miten pelkäsin kertoa siitä. No kuolema tulee ajattelin. Onneksi kaverini oli rikas. Hänellä oli onneksi rahaa, ja niin laskimme kolikoita ja suunnattiin kauppaan ostaman uusi termari mutsille. Uskomatonta kyllä mutsi meni halpaan, tai niinhän minä luulin, nyt pidän uskomattomana sitä että mutsi oli kai onnessaan uudesta termarista,ettei tunnustanut etteä huomasi sen olav uusi, mutta minä säästyin huudoilta.Ja jos äiti oli iloinen olin minäkin.

Mitä sellaisesta kakarasta voikaan muuta tulla kun haaveilija. Se mitä en voinut ostaa piti siis itse tehdä. Sitä mitä ei voinut kokea piti soveltaa jollakin tavalla. Piti repiä ilon irti siitä mistä voi. Koska olin aikuisten kanssa kuin enkeli , pääsin onneksi usein kavereiden mukaan uimaan tai katsomaan kun he kävi ratsastustunnilla. Muistan ihmetelleeni mikseivät ole iloisia kun saa ratsastaa ja äidit yrittää tsempata tytärtään olemaan edes himpun verran innostunut, kun minä nojasin aitaan. Mutta loppuihan ne tunnit ja taas saimme harjata hevosia ja jutella hevosille mukavia.

Joten kiitos elämälleni ettei se ollut pelkkää kultaa. Minusta tuli suuri unelmoija , suuri taitelija päässäni, oli pakko tehdä itse saavuttaakseen jotain , oli tehtävä itse kunnei kukaan muukaan unelmiani toteuttanut. Oli keksittävä ratkaisuja saavuttakseen jotain mitä halusi.

Olenkin aina sanonut, että kun tarpeeksi jotain haluaa, sen usein saavuttaa. Miksi? No ihan siksi koska vaan haluaa. En olisi ikinä uskonut omistavani hevosen, sehän oli lapsuuden haaveeni aina. Kuinka monet unet näinkään missä ratsastin ja olin onnellinen.

En toden totta olisi koskaan uskonut että niinhän siinä lopulta kävi, ostin hevosen.Vaikka en enää aikuisena asiaa edes miettinytkään.

Minä en koskaan saanut uusia vaatteita päättäjäisiin. Hyvä kun uskalsi pyytää uusia kenkiä kun korkot lähti irti ja jouduit kävelemään oikeassa asennossa ettei se irtoa kavereiden nähden. Ysillä halusin ekan kerran hameen päättäjäisiin. Miten ihmeessä voisin sen saada? Ihan mahdotonta ajattelin, eikä tullut mieleenikään kysyä äidiltäni moista. No kirjoitin lapun jonka kiikutin kaupan seinään, ulkoilutan koiria tai hoidan lapsia halvalla. Kas kumma tuli soitto ja eräs kapteeni oli juuri saanut lapsen ja kovia kun olivat juomaan viinaa tarvittiin muutaman viikon ikäiselle vauvalla hoitajaa. En ollut ikinä hoitanut lasta, mutta kuvittelin sen olevan helppoa kuin heinäntekoa. Niin löysin itseni hoitamassa pientä poikaa. Onneksi se oli niin pieni ettei tarvinnut kun katsoa televisiota, koska se nukkui suurimman osan. Valmistin maitopullon ja ihme kyllä poika söi oikein kiltisti. Ryyppyreissut venyi luottamuksen kasvettua ja minua harmitti kunnei kotiintuloajat pitänyt koskaan paikkansa. Poikakin kasvoi ja sitten tuli se päivä kun poika huutaa kun palosireeni enkä minä tiennyt mikä sitä poikaa vaivaa. Laitoin pojan vaunuihin ja juuri ennen kuin tulivat kotiin poika nukahti , mutta minä sain elämäni sokin ja päätin että nyt loppui lastenhoito. Sitä paitsi rahat mekkoon oli jo koossa. Nauratta vieläkin kun marssin vanhojen naisten kauppaan jossa myytiin mekkoja. Löysin valkoisen mekon joka oli ainakin kaksi jollei kolme numeroa liian iso, mutta ei haitannut, minä olin onnellinen . Opettaja itki silmät päästään kun kiinnitti ruusun rintaani ja minä olin ylpeä, olihan minullakin uusi vaate kerrankin ..he he..jeesus mikä näky 😀

Elämäni teki minusta tunneihmisen tai sitten jumala antoi pari kauhallista liika tunteita. Olen miettinyt asioita tässä vuosien varrella ja yrittänyt analysoida ja tehdä itselleni loogisen selityksen miksi minä suren Matua niin paljon. Edelleenkin tuntuu ettei kukaan voinut rakastaa lastaan niin paljon kuin minä tein. Kiitän omaa lapsuuttani siitä että uskalsin elää elämäni Matun kanssa niin täysillä. Minä uskalsin olla lapsellinen. Halusin että poikani kokee kaikki ihanat jutut mitä minäkin olin kokenut. Halusin että hän sai kokeilla kaikki jutut, rohkaisin, opetin ja kerroin kaikenlaista. Hän sai maalata pesuhuoneessa, kiivetä puissa, hypätä altaaseen, liukua mäkiä. Hän kaatui niin hän sai nousta itse. Tein taikapeiton kun menimme nukkumaan, keksimme tarinoita itse. Luulin oikeasti että hän jää ainoaksi lapseksi , koska en voinut kuvitella että osaisin rakastaa ketään niin paljon kuin häntä rakastin. Minusta se olisi ollut epäreilua toista lasta kohtaan ajattelin. Onneksi tuli sellainen ajatus että entä jos minun tekeekin mieli lasta 10 vuoden kuluttua. Joten päätimme yrittää tehdä yhden varmuuden vuoksi. Se oli  minun onneni. Opin että rakkaus on asia joka vaan kasvaa mitä enemmän sitä antaa.

Vaikka lapset vie aikaa, maksaakin, ja on paljon pientä murhettakin. Juokset korvatulehdusten kanssa kerta toisen jälkeen lääkärillä. Täytyy sanoa että pienet lapseni, heidän lapsuus ja nuoruus on ollut elämäni parasta aikaa. Voin vaan kiittää omaa lapsuuttani siitä että halusin omille lapsilleni paljon samaa mitä itse olin kokenut ja oppinut. Halusin lapsilleni kaikkea sitä mitä en itse saanut. Halusin itse olla se äiti mitä itse kaipasin. Halusin aina olla äiti ja haaveni toteutui.

Kun on niin onnellinen lapsistaan on käsittämätöntä joutua hautaamaan yhden heistä. Olen miettinyt että siksikö Matun piti syntyä minun lapseksi. Hänen piti saada kokea niin paljon juttuja. Hänestä tuli juuri sellainen poika kun toivoinkin. Yksi vika kai oli, hän oli aina liian hyvä ollakseen totta. Moni on sanonut että kultaan muistoja, että hän oli taatusti aivan tavallinen poika siinä missä muutkin. Mutta olen edelleen täysin eri mieltä. Hän oli juuri sellainen kuin piti, hän oli unelmieni täyttymys, hän oli juuri sellainen mitä kuvittelin kun lapsena leikin äitiä ja minulla oli näkymätön poika. Ja paljon paljon enemmän kun ikinä olisin voinut kuvitellakkaan.

Niin kuin isäkin sanoi kun näki pojan ensimmäistä kertaa. Kun hän astui huoneeseen, oli poika niin tutun näköinen, ihan kun hän olisi tuntenut sen lapsen aina. (vaikea synnytys ja isä poistettiin lääkärin tultua paikalle)

Taas lähti lapasesta. Kun kirjotan voi olla ajatus, ja kirjoitan sen mukaan otsikon. Mutta sitten sormet vaan tekee työtään ja hyvä kun ehdin edes mukaan.

Alunperin piti kertoa tästä päivästä. Viimeinen iltavuoro takana. Se alkoi enemmän kuin hyvin. Ihanan työkaverin kanssa aloitimme päivän ja kaikki sujui kuin vettä vaan ja silti vallitsi joku rauha. Sain tehdä juuri sitä mikä antaa minulle voimaa, ja ihan kun tuntisin että juuri siksi olen täällä tänään. Nyt tulee ihan jäähyväisfiilis…ja silti en ole huolissani vaikka pitäisi. Mieskin jo stressaa puolestani ja minä odotan vaan tulevaa viikkoa , koska on luvattu kaunista ilmaa. En ole edes väsynyt, eikä jalkoja särje. Ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Ja silti oli kun kaikki olisi ollut epätodellista. Ihan kun olisin katsonut itseni touhuavan sitä mitä sitten teinkään. Oli pieniä tähtihetkiä .

Istun autooni , huomaan viestin- Olen kytiksellä, syödään rapuja kun tulen. Laitan kotiin tultuani salaatin , otan lautaset esille , leikkaan leivän. Mies tulee ja syödään ja kaikki on edelleen epätodellisen rauhallista.

Mietin tarinoita ja peilaan omaa tarinaani muihin ja huomaan että oma suruni on kuitenkin askeleen edellä , haavat on pykälän verran paremmassa mallissa kuin muilla. Minulla on hyviä päiviä ja niitä on onneksi aika paljon jo. Kuolemasta on kai tullut parempi kaveri kanssani.