Ihminen joka juuri on menettänyt lapsen voi reagoida ihan miten vaan.

Olenkin miettinyt tätä maailmaa kaikesta miten itse olen reagoinut ja tullut siihen tulokseen että elämä on aikamoista rulettia. Hyvän onnen kortteja joiden joukossa on ne huonot.

Kuka miettii kun menee hammaslääkäriin, tai leikkaukseen onko tämä ihminen menettänyt lapasensa hiljakkoin. Hiljakkoin ei todella ole muutamia päiviä tai viikkoja vaan kuukausia. Aikaa joka parantaa ei edes voi määritellä. Ihminen kenen maailma on romahtanut, kenen päässä pyörii vain ja ainoastaan se lapsi tai joku osa siitä kokonaisuudesta.

En olisi ikinä voinut kuvitella mitä tämä kaikki sisältää, miten kehoni toimii, miten muisti katoaa, miten ajatuksesi harhaillee ja elää ihan omaa elämäänsä, samalla kun teet tai ainakin yrität tehdä jotain arkista asiaa kuten työtäsi.

Mikäli tietäisin tänän päivänä että joutuisin leikkaukseen tai menisin hammaslääkäriin ja se henkilö olisi menettänyt lapsensa, peruuttaisin ehdottomasti aikani.

En ole ensimmäinen äiti enkä viimeinen joka menetti lapsen ja jouduin oman kehoni kriiitilaan. On suorastaan uskomatonta etteikö mukamas surua käsitellä hoitoalalla opetussuunnitelmassa. Tai siis, en voi sitä tietää, mutta kuvittelen sen olevan jotain sen tyyppistä opetusta että

-Tässä mene surun kaava, ensin on syvä sokkitila josta siirrymme tähän vaiheeseen plää plää plää ja lopulta ihminen hyväksyy kuoleman. Veikkaan että tuntimäärä on aika suppea. Ja miten kornia olisikaan jos joku asiasta kirjooittaisi tietämättä mitä se edes on. Nämä on täysin omia olettamuksiani mitkä ei perustu mihinkään faktaan vaan käytäntöön. Huono flaksi kai, en tiedä.

Palaan onnettomuuspäivään. Vaikka minä toimin silloin, koska oli pakko. En tiedä onko se äideille joku selviytymisgeeni, pelasta lapsenitoiminto, ja äiti hoitaa kaiken juttu. Ihan normaalia käytäntöä minulta ei kuitenkaan ole että pissaan ihan mihin vaan, joten totean ja diagnosoin itseni- En ainakaan ollut normaalissa tilassa. Mieheni olemus ja käytös, ei nyt ainakan sitä ollut, ja jollei sitä ymmärtänyt niin minulla ei edes riitä sanat.

Jos minä vielä ilmoitan että mieheni on SOKISSA ja olen pyytänyt apua hänen saattamista hoitoon, eikö edes se auta ihmistä ymmärtämään ettei sellaista ihmistä saa jättää yksin? Eikö jumalauta jotkut hälytyskellot pitäisi soida sellaisen ihmisen päässä?

Minä kaikista ihmisistä sentään tajusin jotain.

Joo ei tullut suurhälytsytä ei, koska oli vaan yksinkertainen tilanne, oli vaan yksi kolari muiden joukossa, jossa ihminen sitten selviää ja kiikutetaan sairaalaan saamaan hoitoa, tai sitten se ihminen kuolee ja voi voi miten surullista. On se kamalaa kun nuori ihminen meni ja aletaan spekuloimaan syitä ja voivottelemaan sen ihmisen elämää.

Nyt kävikin niin että tämä äiti marssiikin luukulle ja on jo tehnyt diagnoosin miehelleen itse. -Poikani on kuollut.Mieheni istuu autosaan sokissa,  en saa häneen mitään kontaktia, voinko saada apua.

Ilmaisin itseni lyhyesti, annoin diagnoosin ja silti kävi niin kuin kävi. Olettaisi jo että pelkällä maalaisjärjellä olisi pitänyt ns.ammattihenkilökunnankin osata toimia. Mutta ei.

Me ei toden totta voitu mitenkään valmistautua poikamme kuolemaan, emme voineet käsitellä sitä asiaa etukäteen sekunttiakaan. Niin kauan kun on pieninkin toive, toivot olevasi väärässä vaikka vaistoat ja mukamas tiedät jo , niin kuin minulle kävi. Toivoin todeen totta että NYT toimin, ajan sairaalaan, istun poikani vieressä, odotan leikkauksia, ja saan huojentavan päätöksen ja ilmoituksen- Poikasi selviää.

Näin minä aloin välittömästi toimimaan , jopa se pissaaminen oli osa minun nanosekunnissa luomani strategiaa miten nyt toimin jotta kaikki sujuu mahdollisimman nopeasti ja pääsen poikani luokse.

Mitä itse tekisit jos kävelylenkilläsi näet lapsen kaatuvan, hänestä vuotaa vaikka verta jalasta ja poika itkee? Tuskin ainakaan kävelet ohi. Tuskin soitat pojan äidille ja ilmoitat että poikasi on täällä ja terve.

En ole pätkääkään lukenut lääketiedettä. Sen verran olen oppinut mitä yläasteen terveydenhoidon oppisuunitelmassa opetetaan. Kuka edes muistaa kaikki mitä oppii, tuskin kukaan edes puoliakaan. Silti on asioita jotka toistuu kirjoissa, näet tuhansia lappuja odotussaleissa miten elvyttää , miten avata hengitystiet. Jotain jää mieleen jollekkin. Eikö koulussakin opetettu, ehkä jopa sinä muistat kun opettajaa kysyy

– Kun joudut onnettomuuspaikalle, kenet sinä pelastat ensin ja siinä hän sitten selvittää muutaman uhrin tilaa ja sinun piti päätellä kuka tarvitsee sinun apuasi ensimmäisenä. Muistaako kukaan kenties mitä pitää tehdä sokkipotilaalle? Annatko sokkipotilaan harhailla? ET

No tokihan minun mieheni oli niin sokissa ettei todellakan harhaillut. Minäkin olin oletettavasti sokissa ja meillä oli vielä alaikäinen lapsikin mukanamme. Ja tädäääää ollaan vielä ammatti ihmisten luona, kaikki hyvin, ollaan turvassa.

Oltiin oltiin, siellähän me olimme, yksin. Mieheni haettiin ja kiitos siitä. Istutettiin tuoliin, koska tämä asia ei kuulu heille, he teki juuri sen mitä pyysin. En huutanut käytävillä, en itkenyt, enkä aiheuttanut mitään mikä olisi herättänyt kenenkään huomiota. En lähtenyt juuri sinne sen takia jotta me saisimme apua, sekin on totta.

Minä menin sinne koska halusin päästä poikani luokse, vaikkakin jo siinä vaiheessa tiesin että hän on kuollut. Mutta se nyt vaan on niin ettei nyt tullut mieleenikään mennä kotiin keittämään kahvia ja todeta, kuollut mikä kuollut , ei me sille mitään voida. Minä toimin vaistoni varassa. Äidinvaistoni varassa, joka samalla oli huolissaan elävästä perheestäni, samalla kun halusin nähdä poikani ja todeta totuus. En ajatellut tätä näin loogisesti vaan kehoni toimi vaistojeni varassa.

Olen toki jälkeenpäin yrittänyt ymmärtää koko tilannetta kaikkien kannalta ja osittain ymmärränkin. Mutta kyllä mikä tahansa paikka pitäisi olla varautunut ihan mihin vaan. Pitää painottaa että mitä vaan voi tapahtua , koska vaan. On pelastus suunnitelmaa, on opasteet mihin poistua, voi tulla suuronnettomuus, opettaa mihin  sinun pitää työntekijänä varautua. Evakuointitilanteessa veikkaan että ihminen tekee sen minkä kokee järkeväksi , nopein tie , otat ensimmäisen pelastettavan ja kiikutat turvaan, sitten seuraava, ja jossain vaiheessa olettaisi että joku onkin jo ottanut homman haltuun , mielessäni ainakin kuulen ääniä jotka käskee,  näen ne jotka vaan toimii. Jossain vaiheessa tulee lisäapua ja kaikki toimii. Olet sitten sihteeri tai hoitaja olet taatusti yksi heistä joka auttaa, etkä luiki pakoon. Näin sen omassa päässäni kuvittelen menevän.

Mutta kun tapahtuu hiljainen kuolema, etkä ole suuronnettomuuden uhrin äiti, kun vaan mietit mitä seuraavaksi mahtaakaan tapahtua. Kun vaan odotat että joku tulisi kertomaan jotain, vaikka vaan odottamaan hetki koska….

Kuka tulikaan?Poliisit.

Poliisit tuli ja puhuu miehelleni. Mikä sinänsä on aika kornia. Puhua miehelle jonka pää retkottaa ja tavallinenkin kaduntallaajakin olisi yhden vilkaisun jälkeen todennut mieheni olevan joko kännissä ja lähes tajuton, tai hyvin sairas , ehkä erittäin paha olo, tai mielenvikainen ja olleen jossain pyskoosissa. Ei jumankauta, melkein naurattaa. Ja nämä puhuu miehelleni. Ou maaaai gaaaad.

-Minä olen Matiaksen äiti, sanon kuuluvalla ja selkeällä kielellä jotta he kohdistaisi katseensa ja huomionsa minuun. – Minä olen Matiaksen äiti sanon toisen ja ehkä kolmannen kerran. Ymmärrän toki ettei tehtävä ole helppo, ja kai meitä äitejä säälitään luonnostaan jos on mies, jonka perusteella asia esitettiin perheen miehelle jonka oletetaan ottavan homman haltuun, sanovan- selvä, tai vaan nyökkäävän asiallisesti ja vakavasti.

MINÄ OLEN MATIAKSEN ÄITI!

Tuntuu kunnei minua nähty, tuntuu kun se käytävä joka oli selkäni takana , imaisi minut taaksepäin tunneliin, eikä kukaan kuulut minua.

Vihdoin minut huomataan.

-Pitäis tunnistaa lapsenne.

Nyökkään , asia selvä. Hän kysyy jotain perusfaktaa, ja minä luettelen sosiaalitunnuksen, nimen ja jotain muuta.

– Eleestä ymmärrän että nyt mennään. Kohdistan katseeni mieheeni , ja kysyn tuletko? Mies ei vastaa ja pää roikkuu entistä syvemmälle koko keho on jo kumarassa.Pää liikkuu sivulta toiseen, ja kertoo eleellään ettei hän pysty siihen. Poika on edelleen minussa kiinni. Hänkin ymmärtää että ainoa kuka toimii ja mistä voi saada turvaa, on äiti. Häntä pelottaa taatusti isän olemus, hän vaan turvautuu minuun tietämättään yhtään mitä tulee taphtumaan , mitä kohdata, itseasiassa en usko hänen miettivän mitään muuta kun että äiti hoitaa homman tapahtuu tässä mitä vaan , äiti määrää kuitenkin, ja hän on vaan lapsi joka tottelee . Nämäkin on vaan minun ajatukseni, ei poikani. Tottakai jokainen ihminen jotain ajattelee, käyttäytyy jotenkin, muistaa jotain, saa omat muistonsa ja omat kokemuksena asiasta.

Katson miestäni joka istuu ja jonka pää vaan liikkuu sivuttain hitaasti, ja ymmärrän ettei hän kykene tähän.

Haluaisin selittää että olisi hyvä tulla, että on vimeinen mahdollisuus nähdä poikaa. Mutta halu päästä poikani luokse on suurempi ja tyydyn hänen päätökseen vaikka sisin sanoo että pitäiis jäädä mieheni luokse selittämään asia rahallisesti.Mutta poika voittaa ja hylkään mieheni siihen.

Otan askeleen ja poliisitkin ottaa askeleita ”siihen” suuntaan. Joku on tiedottanut jotain ymmärrän jälkeenpäin, koska miten he olisi tiennyt minne mennään, tuliko joku, joka ohjasi meidät, tuli, mutta en muista missä vaiheessa. Onneksi edes poliisin läsnäolo sai jonkun liikkeelle.

Otan muutaman askeleen. Mutta pysähdyn. Poliisitkin pysähtyy, en hitto vie voi vaan hylätä miestäni siihen tuoliin yksin. Kuka helvetti häntä hoitaa? Ei kai ihmistä voi yksin jättää. En tosiaankan miettinyt oppikirjoja, mutta vaan tiedän ettei niin voi tehdä. Ei hyvä Jumala sentään, miten vitussa voin tunnistaa lastani ja hoitaa miestäni samaan aikaan? MITEN? Kertokaa nyt perkele joku..ei se vaan ole mahdollista.

Käännyn lasikoppia kohden, missä istuu nainen joka ei luo edes katsettakaan meihin. Ja leijonaemo herää.

– HEI halooo, sinä siellä huudan kovin, osoitan naista sormellani joka nostaa päätään ja katsoo minua.

-Mieheni tarvitsee apua, voitko hakea lääkärin? NYT! Ymmärsitkö?

Seison kuin patajumala, enkä liiku ennen kuin nainen nousee ja näen hänen tulevan ulos kopistaan.Kaikki minussa on varmaa, jämpttiä, lyhyttä , käskevää , koko kehoni vaatii eleellään toimintaa.NYT ja HETI.

Käännyn lähtösuuntaan, näen miten poliisit katsoo toisiaan ja silti tiedän ettei he uskalla tehdään yhtään mitään, koska jollei vittu yksikään saatana idiootti ota tätä tilannetta haltuun, niin minä otan itse.

En ole vihainen, mutta en välitä tällä hetkellä mitä joku minustakaan ajattelee, minulla on yksi päämärä ja se on että menen poikani luokse ja piste.

Kävelen ja poliisit kulkee hieman perässä tai hiukan minun sivullani, poika taas seuraa minua. Kävelen reippaasti,  ilma katoaa ja on vaikeaa hengittää, minua pyörryttää. Kävelen silti, mutta lattia alkaa aaltoilemaan se on kuin kumia , joku rata joka on aaltoja täynnä. Ymmärrän jopa että voin pyörtyä.

Mietin hetken että voinko pyytää poliiseja ottamaan minusta kiinni, mutta en kehtaa. EN KEHTAA. Uskomatonta. Jatkan ja ymmärrän vaan että on päästävä perille pyörtymättä ja alan vetämään henkeä, syviä hengenvetoja, koska tajuan että aivoni täytyy saada happea, muuten peli on menetetty ja siihen ei ole aikaa. Minä en vaan voi pyörtyä. Keskityn siis vaan hengittämiseen. Käännymme ja matka on pitkä, tulee 90 asteen käännös ja nainen tule ulos jostain ovesta, astuu käytävälle minun eteeni. Näen vaalean aika lyhyen naisen, hänellä on paksu vaalea letti , ihan kuin joku eloveenaletti,  hän kävelee edessäni mutta pysähtyy aika pian ja kääntyy. – Otan osaa.

Voi jeesus sentään, ensimmäinen ihminen joka oikeasti sanoo ne sanat minulle. Ei oo todellista. Siinä vaiheessa en ajattele näin ja luultavasti vaan nyökkään. Jälkeenpäin ymmärrän että on vaan kahdenlaisia ihmisiä, on niitä jotka tekee työtään siinä missä muutkin, mutta omaa maalaisjärjen. Hän siinä vaan käveli kuin itse rauhallisuus, ei mitään turhia puheita koska ei niitä tarvittu, hän ei tehnyt yhtään mitään ihmeellistä ja silti hänen koko olemuksena teki enemmän kuin kukaan muu siihen mennessä. Ainoa valopilkku. Ei hän sanonut mitään, hän vaan oli itse rauhallisuus. Jos joku on tarkoittanut jonkun hoitajaksi niin oikein meni. Maalaisjärjellä siunattu ihminen joka tiesi mitä tehdä, tiesi että on turhaa selittää, nyt ei ollut sen aika. Hän vaan tiesi sen luultavasti tiedostamatta sitä itsekkään.

Hän avaa oven ja astun sisälle. Nainen poistuu ja olemme siinä kaikki nelje ja kuollut poikani. Katson poikaani ja sanon että hän on poikani ja luultavasti toistan hänen sosiaaliturvatunnuksen ja lisään – Hän oli allergikko.

Luultavasti yritin jo vaistomaisesti löytää syyn hänen kuolemaansa.

Poika seisoo minun takanani, Poliisit sivuttain ja jompikumpi ojentaa minulle Matun kännykän. Otan kännykän , käännyn ja ojennan sen pojalleni. Kaikki mikä oli hänen on nyt sinun ajattelen.

Tästä hetkestä puhunkin koko loppuelämäni menneessä muodossa. Minulla oli poika, minun poikani teki, kun minun poikani eläessään jne.

Koska minusta kaikki oleellinen on tehty , en halua että poliisit on siellä, mitä he siinä toljottaa?Mitä tässä pitäisi tehdä? Puhuako?

-Haluasin olla kahden poikani kanssa sanon. Ja valitettavasti poikanikin lähtee. En tarkoittanut häntä, mutta en jaksa estää häntä tai juosta perään,en edes ehkä ymmärtänyt että hänkin lähti, koska nyt olen täällä ja minun poikani makaa siinä kuolleena. Veli ei saanut edes siltittää veljeään, ei koskea häntä edes sekunnin verran, itkeä tai sanoa mitään. Vaan lähteä pois koska minä valitsin sanani väärin. Miksei se joku, joka ohjaa tätä antanut pojan jäädä? Miten ja miksi minun poikani lähti ,ja jätti minut sinne yksin? En itseni takia vaan hänen itsensä takia. Miksei me kolme saatu edes pitää tätä hetkeä edes sen viimeisen kerran? MIKSI?????????

Mielessäni kuulen ison kumauksen ja näen silmissäni ison raskaan metallioven ,se on paksu, kuin jostain väestönsuojasta. Se on harmaa ja maali on lohjennut , siinä on isoja tummia metallilaikkuja. Se menee kiinni ja kuuluu vaan se iso kumaus. On kun joku puhuu minulle vihaisella äännellä , se iso varma ylipäällikkö joka tuomitsee minua.

-Nöyrry, siinä sinulle rangaistus kaikesta pahasta mitä olet tehnyt, et uskonut, sait monta mahdollisuutta.

Minä nöyrryin, tämän parempaa kostoa ja rangaistusta ei ihminen voi saada, kuolemakin on helpompaa., pääsee kuin koira veräjästä. Mitä minä voin enää menettää, olen lyöty olen polvillani. Kyllä SINÄ voitit.

Otan vihreän muovisen tapaisen ohuen lakanan pois. En minä halua että poikani makaa muovissa. Suoristan housun lahkeen , katson paidan alle. Pörrötän hänen hiuksiaan jotta lasinpalat putoaa. En halua että hän on lasinsiruissa. Näen ihan hiukan verta valuvan ja katson ympärilleni. Eikä siellä ole vettä, ei siellä ole edes nenäliinoja, ei yhtään mitään muuta kun kulahtanut pölyinen paperienkeli nurkassa.

On penkki ja siinä iso kangas, joku peite ja sekin on ruma , onkohan se edes puhdas?

Löydän paperin vatsan päältä, missä on ihmisen hahmo piirettynä ääriviivoilla ja siinä on rukseja. Ymmärrän että se on minun poikani vammat merkittynä.Luen sitä ja yritän painaa kaiken mieleeni, samalla kun tuntuu tyhmältä lukea jotain paperia millä ei ole mitään merkitystä, kun oma poika makaa kuolleena.

Ei ole kampaa, millä saisin kammattua kaikki lasinsirut pois hiuksista.

Vedän hihan turkoosista paidastani alemmaksi ,kostutan sen syljelläni ja pyyhin pienen noron verta pois. Huomaan sormuksen, sen sormuksen josta hän oli niin ylpeä, irroitan sen ja laitan taskuuni. Korviksen jätän paikoilleen. Hyräilen ja yritän hoitaa lastani ihan yksin. Olisin halunut olla siellä tarpeeksi kauan, aika on kadonnut ja siellä on ihan rauhallista.

Kaiken katkaisee puhelimeni ääni.

-Äiti tule jo.

Poikani hätääntynyt ääni vaatii minua tulemaan, minullahan on kaikki kesken. En minä halua lähteä. Enhän minä ole ollut poikani kanssa tarpeeksi kauan. Miksei kukaan voinnut tässäkään kohtaa hoitaa minun läheisiäni? Ei koska me olimme täysin yksin.Heidät jätettiin yksin ja poika ei ymmärrä rettä minä tarvitsen tätä hetkeä, heille aika on pitkä, koska he on ihan yksin,. Minä olen äiti ja minä olen heidän turva. Tässä kohtaa valitsin elämän. Otan sen iljettävän kankaan ja pietän lapseni, vaikka minua oksettaa se peite, mutta minulla ei ole muuta, ei yhtään mitään, ja se on parasta mitä löydän. Lähdin ja suljin oven, en muista ohjasiko joku minua , tai löysinkö takaisin tuurilla. Siinä mieheni istuu edelleen, lappu kourassa ja poika seisoo hänen vieressän käsi hänen olkapäällä. 16 vuotias poika joka juuri on menettänyt veljensä, hän joka odotti ainakin tunnin minun tulevan, hän joka tunnisti veljensä juuri hetki sitten , hän, juuri hän, seisoo ja huolehtii isästään.Voi vittujen vittu, tämä ei vaan voi olla todellista.

-Saitko lääkettä, kysyn?

Mies ojentaa päätä nostamatta minulle kaksi lappua jotka otan käteeni. Sairauslomaa kolme päivää. KOLME päivää ! Keskiviikosta perjantaihin.

Resepti toisessa. Hän avaa  kämmenensä ja näyttää kaksi sinistä pilleriä. Diapam.

Epätoivo valtaa minut. Ymmärrän että kaikki mitä täällä tapahtuu, tapahtuu vain ja ainoastaan jos minä niin vaadin, eikä minulla riitä enää voimia taistella ja vääntää asioita rautalangasta. Kenelle edes puhuisin, koska täällä ei ole ketään.Minä hoidan perheeni itse joten parempi poistua mahdollisimman nopeasti.

Minulla on jano, ihan suunnaton jano, kieli on kuin santapaperia, on vaikeaa niellä koska ei ole yhtään sylkeä suussani enää. Ajatus janosta ei ole ensimmäinen kerta. Ajattelin tullessani perheeni luokse juoda, mutta unohdan sen taas.Mutta nyt pitää päästä pois. Ohjaan miestäni joka on pylkälän verran paremmassa kunnossa. Laitan pillerit taskuuni, millä niitä voi edes antaa kunnei ole vettä. Enkä minä mitään pillereitä miehelleni anna, mies on kuin taikinaa , niin siihenkö vielä parit diapamit? Ei kuulosta hyvältä idealta ajattelen. Teen itse diagnoosin ja ymmärrän ettei mieheni kykene ajaamaan. Soitan Viipulalle, minun ihanalle naapurille joka taatusti on töissä.

-Minä täällä hei. Matu on kuollut, ja ollaan täällä teveyskeskuksessa. Ehdittekö hakeman meidän auton koska en voi päästä miestäni auton rattiin. Jätän avaimet takaluukkuun, jollette ehdi se ei haittaa, jos, niin kiitos.

Ravintoloisijallakin on tarkemmat ohjeet kuinka suojella asiakkaitaan. Periaatteessahan et saa edes juottaa asiakkaasi humalaan. Olet vastuussa hänestä. Mutta lääkäri voi iskeä kaksi diapamia käteesi varmistamatta miten pääset kotiin.

Olenkin ironisesti sanonut, ettei puuttunut kuin- Hyvää ja turvallista kotimatkaa. Sanooko alkon myyjä, -hei odotas hetki, avaan sulle ton pullon korkin ja btw unohdit auton avaimesi, heippaaaa.

Niin ja olinhan minäkin siellä ja alaikäinen poikani.
Mutta niin lähti tämä äiti ajaamaan autoa, alaikäinen lapsi kyydissä mieheni lisäksi. Jippiii ja jeee.Ei mitään tietoa siitä mitä nyt pitäisi tehdä , tai pitääkö yleensäkään tehdä yhtään mitään.

Ymmärrän itsekkin siinä kohtaa etten ole ihan kunnossa. Joten keskitän kaikki ajatukseni ajaamiseen. Mies avaa suunsa ensimmäisen kerran- Alkoon. Pysähdyn ensimmäisiin liikennevaloihin ja ehkä sanon jotain, en muista. Keskityn vaan valotolppaan. Punainen valo, pysähdy!

Poika huutaa täysillä takapenkiltä. Miksi olet sanonut että kun ajattelee ja tekee  vaan hyviä asioita niin pahoja ei tapahdu?

O Ooou..mistä löydän hyvän vastuksen NYT ja nopeasti , no ei niitä vaan löydy.Käänän päätäni taaksepäin ja sanon – Ehkä olen ollut väärässä, anteeksi. Poika tyytyy vastaukseen. Hän ei itke mutta ei puhukkaan mitään vaan istuu hiljaa takapenkillä.

Tähän loppui hänen kesä, hänen onni salaa ostetusta mönkijästä. Mönkijä josta oli vaan lähettänyt veljelleen kuvan, minkä Matu lupasi tulla koeajaamaan. Ilo jonka toivoi ja halusi jakaa veljensä kanssa oli poissa.

Tiesikö minun sisäinen minäni että joku kuolee? Miksi sanoin silloin uimapatjalla merellä lilluessani että  minulla on sellainne olo että jotain todella pahaa tulee tapahtumaan? Miksi huusin alle vuorokausi sitten miehelleni       – Haluatko seistä poikasi haudalla?