Kun makaat sängyssä pilkkopimeässä eikä uni tule, ja iskee suuri suruaalto. Itket niin kovin, ja sydämeen sattuu , toivot vaan että itku loppuu koska koet ettet enää kestä sitä. Makaat lopulta täysin uupuneena ja jos käy hyvä tuuri voit jopa nukahtaa.

Kun kaikki toivo on mennyt niin mieleesi tulee että näkisimpä edes unta lapsesta. Olen ristinnyt käteni ja toivonut enemmän kun mitään muuta että näkisin edes unen. Pettymys on suuri kunnet siltikään näe unia. En ole lukenut mitään faktaa tästä , mutta omalla kokemuksellani ja ajattelutavallani tulin siihen tulokseen, että kehoni teki työtä puolestani jotta pysyisin hengissä. Aivojenkin on levättävä.

Keho, mieli ja ihan joka solu tekee niin kovin työtä että kaikkeen se ei pysty, tai sitten se todellakin osaa asiansa. Ehkä se sittenkin päättää säästää sinua joltain jollei unia tule.

Sitten se tuli, se ensimmäinen ”uni”.

Matias seisoo seinään nojaten ja aivan ihana pilke tai loiste silmissään. Hän ei sanonut mitään, ja silti ymmärsin kaiken. Katse sanoi todella iloisella ”äänellä” – hei äiti, et olisi ikinä uskonut että tulen käymään, ja tunsin sen ilon ja veikeän huumorin mikä hänellä oli eläessäänkin.  PUFF ja kaikki katosi.

Aamulla tunnen suurta pettymystä , kaikki oli ohi sekunneissa, miksei se uni voinut kestää kauemmin? Herääminen myös sattui ja ihan kuin sydämeni olisi vuotanut verta.

Odotan taas unia, rukoilen ja toistan toiveita, mutta mitään ei tule uniini ja herään joka kerta pettyneenä.

Olenko niin paha ihminen etten edes saa kokea mitään edes unissani?

Tulee toinen kerta. Matias istuu nojatuolissa rennosti. Heittäydyn siihen jalkojen juureen ilmeisesti lattialle. Hoen vaan iloisena että – Miten voit tiedäthän kuinka paljon minä rakastan sinua. Onko kaikki hyvin ja jotain sinne päin. Ja taas Puff kaikki oli loppu. Joku minussa kertoi että aika loppui.

Vihdoin tulee se kolmas kerta. Tiedän heti että Matiaksella on aikaa.

Halaan häntä kovin ja tunnen kaikki mitä hän tuntee minua kohtaan , tiedostan että hän tuntee kaikki mitä minä tunnen häntä kohtaan. Emme puhu mutta silti ymmärrän ihan kaiken paremmin kuin tässä maan päällä voi ymmärtää. Ymmärrys on niin täydellistä kun olla ja voi. Olen kai lukenut jostain että kun ihminen on siirtymässä rajan toiselle puolelle voi tavallaan myös pyytää luvan tulla takaisin. Tai sitten siellä voi joku tulla sanomaan että on palattava. Voi siis valita haluatko siirtyä tai et.
Olen rauhallisempi koska tiedän että meillä on aikaa. Matias kertoo että periaatteessa nämä vieraillut ovat kiellettyjä mutta hän sai erikoisluvan. Hän sanoo ettei voinut vastustaa sitä paikkaa kun oli siirtymässä, hän myönsi että tavallaan hän meni lankaan koska houkutus oli vastustamaton. Hän selitti että jokaisella siellä on oma tehtävä. Hänen tehtävä on rakentaa talo. Tätä kohtaa ihmettelin koska se ei ollut Matun juttu, vaan moottorivehkeet ja suksihypyt.

Hän myönsi että siellä joskus on jopa tylsää, ja jotain he opiskelee.

Hänet on kielletty kertomasta minulle liikaa, ja totesi etten edes ymmärtäisi jos hän selittäisi minulle siitä. Hän ei lähettänyt mitään terkkuja veljelleen tai isälleen. Hän ei myöskään antanut mitään ohjeita. Syvä hyvänolontunne välittyi ja suuri rauha huokui hänestä.

Hän sanoi myös että onnettomuus oli hänen huolimattomuutta. Matuhan nukahti ilmeisesti, tosin hän ei sitä vahvistanut. Tämä tieto perustuu onnettomuus rapottiin sekä poliisin kertomuksiin jolle soitin . Ei ollut jarrutusjälkiä vaan 5cm mustaa renkaista joka on aiheutunut siitä kun rekka on työntänyt hänen autoa taaksepäin.

Voi sitä heräämisen tuskaa. Itket surusta ja samalla kiität Jumalaa siitä ”tapaamisesta”. Äitinä olin enemmän kun halukas tuntea sitä viiltävää ikävää ja suurinta tuskaa mitä kokea voi , yhdestä tapaamisesta.

Nämä kohtaamiset vetää kehon aika tyhjäksi.

Neljes uni. On yhtä sekavaa tapahtumaa. tätä en tiedä kutsunko uneksi tai tapaamiseksi, ehkä kallistun unen puolelle kuitenkin.

Olen motocrosstapahtumassa jossa on iso tramppi. Hiukan kuin iso skeittitramppi. Ylhäällä on todella iso tasanne jossa seisoo ihmisiä. Mieheni ja minä olemme siellä. Näen uuden pyörän läehstyvän tramppia ja mietin onko se Matu. Pyörä ajaa kovin ylös ja pysähtyy tasanteelle. Oli se Matu, joo ihanaa se on Matu. Petyn mieheeni joka ei innostu, yritän sanoa hänelle, ettetkö tajua Matu on täällä. Ihan kunnei hän ole koskaan ymmärtänytkään että Matu on jossain vaiheessa edes kuollut. Taidan epätoivoissani ravistaa häntä takin hihastakin, et halooooo..

Uni hyppää kotipihalle, ja Matu on nuorempi . – hei äiti sanoo naurava poika. Voinko mennä kummityttöni luokse leikkimään? Matu hei etkö tiedä että olet kuollut?

Uni hyppää taas olen ruohoisen mäen päällä jossain rinteessä. Matu näkee kummityttöni ja he ovat niin iloisia että he vaan pitävät toisistaan kiinni ja nauravat samalla kun pyörivät yhdessä ympyrää. Ymmärrän että kummityttöni iloitsee siitä että kuollut tulikin takaisin.

Jotakuinkin nämä oli ne unet tai tapaamiset olleet. Voi olla että olen jonkin unohtanut. Mutta jossain kirjoituksissani olen ne tallettanut.

Minusta on edelleenkin epäreilua etten enempää ole saanut, olen pohtinut miksi. En syönnyt niitä nukahatamislääkkeitä kuin ehkä maksimissa 3kk. Ne ei ainakaan saa unia aikaan koska katoan ihan johonkin mustaan mitä ei ole olemassakaan.

Suurin sumuaika on ohitettu , nukahdan jo itse. Herää kysymys paloiko osa aivoistani pois surussa. Siitä olen varma että jotain on tuhoutunut onnettomuuden seurauksena ja siitä suuresta surusta joka sai kaiken menevän yli äyräiden.

Positiivistä on että jossain kohtaa ymmärsin unien ja tapaamisten erot.

Uni on uni ja ymmärrät sen kun heräät. Voit jopa ymmärtää näkeväsi unta kesken unen.

Jos koet tapaamisen tai sinua halutaan varoittaa jostain koet erilaisen unen mitä itse sanon tapaamiseksi. Tapaamiset erottaa siitä että ymmärrys toista ihmistä kohtaan siis on täydellistä ja joka solu sinussa ymmärtää kaiken. Vaikka olen pettynyt etten ole nähnyt tai kokenut enempää mitä sain, olen niistäkin enemmän kuin kiitollinen.

Nämä kokemukset vahvistaa että on olemassa elämää kuoleman jälkeen vaikkakin se on eri muodossa. Lohdullista on myös se että siellä on niin ihanaa, seesteistä, huoletonta.

Hassua myös että tiedän muidenkin tuttujeni ja ystävieni jotka ovat kuolleet saa olla minun Matuni kanssa. Olen jopa hieman mustasukkainen että edesmennyt kaverini saa huolehtia Matusta.

Tiedän myös että joskus tavataan ja olen kieltänyt häntä tulemasta takaisin maahan jos uudelleensyntymistä on olemassa. Tiedän varmasti että joku päivä saan selityksen miksi Matu vietiin minulta, tiedän varmasti myös senkin että tulen olemaan selitykseen tyytyväinen ja tavallaan saan sitten olla ylpeä siitä että poikani valittiin.

Sairastako? Miten sen tiedän? Olkoot mitä vaan, mutta minä vaan tiedän ja se on 100% totta minulle. Se ei tarkoita että jos saisin valita , ottaisin pojan takaisin, tekisin mitä vaan saadaakseni kaiken ennalleen. Mikään ei ole niin hienoa kun se että olet edes jostain 100% varma.

Tähän kohtaan palaan viimeiseen kesään. Makaan kaverin kanssa uimapatjoillamme meressä. Pyydän häntä ottamaan minua kädestäni kiinni koska patjat liukuivat muuten eri suuntiin.

Pohdin kaikkea pahaa mitä oli tapahtunut. Minä elvytin yhden tytön , miehen pelasti yhden miehen merestä ja mitä kaikkea olikaan sattunut. Muistan tarkalleen mihin suuntaan katsoin, puiden yli taivaalle. Sanon jotain mitä en oikeasti halunut sanoa. Ja silti sanoin sen. Miten minusta tuntuu että vielä tapahtuu jotain kamalaa, jotain aivan järkyttävää. Tämä asia vaivasi minua muutaman päivän ja minua kaduttaa vieläkin, miksen saanut pidettyä suutani kiinni. Tuntuu kun en päättänyt itse siitä mitä sanoin. Siis oikeesti pelottavaa..ihan kuin olisin ennustanut/manannut kuoleman luokseni.

Siksi nämä tavalliset unet ja tapaamiset sekä ajatukset mistä olen 100% varma ovat lohuttavia ja tunnen edes jossain asiassa jotain hyvää.

Joo eiköhän nämä nyt ollut tässä. 🙂